UUDET TUULET

On aika aloittaa puhtaalta pöydältä ja jatkaa ihan uudella tarmolla blogin kirjoittamista. Sisältö pysyy jotakuinkin samana, muutoksia meidän perheen tilanteessa ei ole tullut ja tämän blogin säilytän täällä, ainakin nyt toistaiseksi.

Uudistuneen blogini löydät osoitteesta http://katuvalojenalla.blogspot.fi/

MINÄ RUKOILEN HILJAA TOIVOEN

...että löydät vielä joskus tänne takaisin.

"S näki keväällä, ennen ku edes tiesi sairaudestaan, unta missä äiti sano sille "sun aika on täysi"."

"Mä näin viime yönä unta, missä olin S:n luona. S istui keittiön pöydän ääressä ja kirjoitti jotain. Ajattelin, että se kirjottaa ruokaohjeita E:lle. S sanoi, että on hoitanut pankkiasioita ja Nordea on nyt kunnossa. A, joka oli unessa ja on todellisuudessa S:ää hoitanut lääkäri, oli unessa sanonut S:lle, että tällä on keskiviikkoon asti aikaa."

Ja niin koitti keskiviikko.

Elämä ei ole reilua sai uuden merkityksen, kun viime keskiviikkona täti lakkasi hengittämästä. Täti voitti syövän 10 vuotta sitten, mutta pari kuukautta sitten diagnosoitiin ihan eri syöpä. Monet verikokeet ja kuvaukset suoritettiin tädin voinnin nopeasti heiketessä lopputuloksena vain se, että mitään ei ole tehtävissä.

Mun uskoa koeteltiin joulukuussa 2007, kun mun paras ystävä Mervi hävisi oman taistelunsa syöpää vastaan. Keskiviikkona Mervin nimipäivänä sain puhelun, että tätiä ei enää ole.

Sinä aamuna siivosin hulluna, kun oltiin mun äidin serkun kanssa aikeissa mennä katsomaan tätiä sairaalaan. En katsonut kännykkää koko aamuna ja kun äiti lähetti J:lle viestin, että mun pitää soittaa hänelle, tiesin. Tiesin, ettei sairaalaan lähdetäkään.

Oltiin sitä ennen käyty äitin kanssa kaksi kertaa sairaalassa. Ensimmäisellä kerralla täti vielä jutteli ja pysyi hereillä, mutta pari päivää myöhemmin puheesta ei saatu kunnolla selvää ja täti eli juttujen perusteella nuoruudessaan.

Haluan vielä hetken elää siinä pienessä kuplassa, ennen kuin hautajaisissa se poksahtaa ja kaikki muuttuu todeksi. Mulla on vielä täti ja jouluna mennään koko perhe tädin luo syömään. Täti hössöttää ja pitää Joonasta sylissä. Joonas hymyilee ja Olivia kertoo tädille tarinoita pikkuveljestään. Kaikki on niin kuin ennenkin.

Ei sitä ajattele, että aika loppuu kesken. En koskaan ajatellut tädin iästä huolimatta, että kaikki päättyisi niin pian ja niin nopeasti. Täti ei koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään. Miksi vain hyvät ihmiset saavat noin paskan lopun?

En halua Voimia! tai Jaksamisia! viestejä, sillä joka hetki toivon tämän kaiken olevan vain unta ja aamulla kun herään, kaikki on hyvin. 

Lepää rauhassa S, vielä joku päivä me tavataan ♥

JOONAS 3KK

Joonas täytti lauantaina jo kolme kuukautta! Miksi aika ei kulu raskaana näin nopeasti?

Tänään käytiin neuvolassa, jossa vastassa oli jälleen uusi kasvo. Sijaisen sijainen. Meidän oma terveydenhoitaja jatkaa opintovapaata koko loppuvuoden. Alkuvuoden ollut sijainen oli meitä vastassa viime kerralla ja nyt se on korvattu loppuvuodeksi jollain toisella terkalla...

Joonas sai kuitenkin tänään ensimmäiset rokotteet reisiin. Nakitin J:n Joonaksen tueksi, sillä kärsin kaikki Olivian rokotukset yksin ja mulle on liian rankkaa kuulla vauvan itkua. En kuitenkaan pystynyt olemaan poissa, kun Joonas alkoi huutaa. Oli pakko mennä tuolin vierelle ja silitellä Joonasta ja heti rokotteiden jälkeen nappasin Joonaksen syliin. Hetken aikaa juteltuani pojalle, pieni rauhottui ja alkoi hamuamaan tissiä. Raukka♥

3kk neuvola (2kk neuvola)

Paino 6840g (5980g)

Pituus  64cm (61,7cm)

Päänympärys 43,2cm (41,4cm)

Neuvolakorttiin tuli teksti Hymyilevä ja tarkkaavainen poika. Pituutta nyt maltillisemmin, painoa tullut hyvin. Rintamaidolla kasvaa. Iho siisti. Sai rokotukset.

Lopuksi puhuttiin soseiden maistelusta, mutta terkan mukaan meillä ei onneksi ole vielä kiire niiden kanssa. Puolen vuoden täysimetystä suositellaan, mutta herkkyyskausi alkaa noin neljän kuukauden kohdalla, jolloin olisi hyvä aloittaa maistelut.

Lauantaina pikkusynttäreiden kunniaksi Joonas kääntyi ensimmäistä kertaa mahalta selälle. Kova on yritys myös selältä mahalle kääntymisessä, mutta vielä on alin käsi tiellä.

Hampaitakin on tehty jo hyvän aikaan, mutta toistaiseksi yksikään ei ole tullut läpi. Nyrkit on koko ajan suussa ja kuolaa valuu solkenaan. Bodyn saa olla vaihtamassa monta kertaa päivässä, kun vielä ei olla panostettu kuolalappuihin. Hampaiden vuoksi poika on ollut muutaman päivän yleisesti melko tyytymätön. Sylissä on hyvä olla, mutta päiväunet on lyhentyneet ja nukahtaminen vaikeutunut.

Muuten poika kyllä jaksaa edelleen hymyillä ja nauraa paljon. Kolmen kuukauden kohdalla yleensä alkava vierastaminen on tullut meille kylään, mutta nopeasti poika tottuu vanhoihin kasvoihin, kun äiti tai isi on koko ajan näköpiirissä.

Te jotka mua snäpissä seuraatte, tiedättekin varmaan pienestä avautumisestani neuvolasijaisestamme. Hänen mukaan Joonasta olisi pitänyt alusta asti pitää lattialla, jotta poika oppisi kannattelemaan päätään. Me oltiin sitä mieltä, että poika oppii sen ihan yhtä hyvin joko sylissä tai sohvalla, sillä Joonas kolautti aina kasvonsa sille alustalle millä sitten olikin. Ei haluttu ottaa pientäkään riskiä siitä, että poika loukkaa lattialla ollessaan. Ollaan molemmat J:n kanssa ehkä jopa liian ylisuojelevia.  Sylissä ollessaan poika on aina kohottanut päätään ja viikko sitten sunnuntaina poika nosti pään todella reippaasti sohvalla maatessaan ja nykyään pitää koko ajan olla pää pystyssä. Hyvin siis meillä opittiin pään kannattelu ilman lattialla makoilua. Nykyään sitäkin uskaltaa jo tehdä ja Joonas viihtyy hyvin viltin päällä.

Mulla vaan on ja pysyy pieni vauvakuume, kun taas tajusin että Joonas todella kasvaa ja kehittyy nopeasti, eikä ole enää mikään pikkuvauva.

10+1 FAKTAA MINUSTA

1. Mulla on todella huono muisti. 

Uusia ihmisiä tavatessani keskityn joko kättelyyn tai johonkin heillä olevaan piirteeseen enemmän kuin heidän nimeensä, joten heti nimen kuultuani unohdan sen.

Tätä postausta tehdessä mulla oli reilusti enemmän, kuin kymmenen faktaa mielessä, mutta unohdin lähes kaikki.

Tenttiä tehdessäni joudun kirjoittamaan kaikki aiheesta muistamani suttupaperille, sillä siististi kirjoittaessani ehdin unohtaa kaiken.

2. Pelkään tuntematonta.

Uiminen meressä tai järvessä pelottaa, sillä en tiedä mitä vedessä on. Pelkään osuvani johonkin tietämättä mikä se on.

Yksin kotona oleminen ja ulkona kulkeminen yöllä pelottaa. En niinkään pelkää pimeää tai ihmisiä, vaan sitä mitä ei ole. En uskalla katsoa parvekkeelle tai saunaan mikäli on pimeää, sillä pelkään näkeväni jonkun tuijottamassa mua. Kyllä, pelkään että joku seisoo meidän lasitetulla parvekkeella neljännessä kerroksessa tai saunassa ilman, että olen kuullut kenenkään tulevan sisälle. Ja se tuijottaa mua. Pelkään jotain, mikä ei ole mahdollista.

3. Saan kikatuskohtauksia.

En tiedä johtuuko se väsymyksestä vai ylienergisyydestä, mutta silloin tällöin kerron jonkin omasta mielestä hauskan jutun ja kikatan sitä niin kauan, että itken.

4. Pelkään ilmapalloja.

En voi edes koskea ilmapalloon. Inhoan sitä miltä ne tuntuu ja pelkään yli kaiken sitä, että ne menevät rikki. Ilmapallon pamaus muistuttaa mua kolarista, jossa oltiin Olivian kanssa kolme vuotta sitten. 

5. Myöhästelen.

Inhoan tätä puolta itsessäni ja muissa. Ihan sama kuinka yritän, myöhästyn. Aina. Kaikkialta. Vaikka kyse olisi vain parista minuutista, se ärsyttää mua. Joskus jopa enemmän kuin sitä toista osapuolta.

6. En pärjää ilman kalenteria.

Vuodesta 2007 olen pitänyt kalenteria ja pari vuotta olen omistanut seinäkalenterin. Muuten en ikinä muistaisi mitään tapaamisia tai edes, että mikä päivä on. 

7. Näen paljon painajaisia. Siis oikeasti paljon. 

Muistan yhä painajaisen, jonka näin 5-vuotiaana. Siitä lähtien suurin osa mun unista on olleet painajaisia. En edes muista, milloin viimeksi olisin nähnyt unen, joka olisi ollut edes jollain tavalla hyvä. Liian usein herään keskellä yötä niin ahdistuneena unesta, etten millään haluaisi enää jatkaa nukkumista siinä pelossa, että uni jatkuu. Teininä yön läheneminen ahdisti ja valvoin tarkoituksella, sillä mulla oli pitkä kausi, kun näin joka yö painajaisia.

8. Mä en kutia.

Tämä ärsyttää J:tä. Kyllä mua lapsena pystyi kutittamaan, mutta kaksi vuotta sitten, kun tutustuttiin J:n kanssa en enää kutissutkaan. En tiedä mihin se katosi?

9. Itken kaikesta.

Etenkin Joonaksen syntymän jälkeen olen ollut todella herkkä. Lyön varpaani pöydän jalkaan, itken. Näen söpön eläimen, itken. Kinaan J:n kanssa, itken. Joonas itkee, mä itken. Olivia itkee, mä itken. Ja niin edelleen.

10. Uskon kummituksiin.

Mua on aina kiehtonut kaikki yliluonnollinen ja haluan uskoa, että kuoleman jälkeen on elämää. J ei ymmärrä tätä, mutta mä perustelen sen vain sanomalla "jotain jännitystä elämään".

+Olen lätkäfani

2-vuotiaasta asti olen käynyt isäni kanssa katsomassa lätkää. Mun sydän on mustavalkoinen, niin Liigassa kuin NHL:ssäkin.

TÄLTÄ NÄYTTÄÄ SYNNYTTÄNYT NAINEN

Tulipa tässä yksi päivä omaa vartaloa katsoessa mieleen ne jutut iltapäivälehdissä, joissa kerrotaan kuvien kera miltä synnyttänyt nainen näyttää oikeasti. Nämähän on osittain valheellisia juttuja, sillä niihin on jostain revitty aina ne ääripäät. Mukana ei näy niitä naisia, joiden vartaloa raskaus ja synnytys ei ole muuttanut niin radikaalisti.

Kaksi lasta synnyttäneenä mä en näytä siltä, miltä ilmeisesti pitäisi. Mä en ole täynnä raskausarpia ja mahakin on palautunut paremmin, kuin hyvin tekemättä mitään sen eteen. Voin jopa väittää, että edes rannalla kukaan ei tietäisi mun synnyttäneen, jos Olivia ja Joonas ei olisi mukana.

Toki mun vartalo on muuttunut. Ja se on rankkaa ihmiselle, jolla on todella huono itsetunto ja taustalla vakavaa itseinhoa ja rankkaa laihduttamista. Lantio on leveämpi, kuin ennen. Maha on löysempi, sillä iho ei ole vielä kiinteytynyt. Istuessa maha on täynnä makkaroita. Raskauden aikana kertyneet kilot toivat mukanaan vähän lisää selluliittia reisiin ja jenkkakahvat ei ainakaan pienenemään päin ole olleet.

Mun on oltava tyytyväinen siihen, että olen löytänyt J:n. Sen ansiosta en vedä laihduttamista taas överiksi. Kun kuulet joka päivä kuinka kaunis olet ja kuinka hyvältä sun vartalo näyttää, et voi vihata itseäsi niin paljon, kuin ennen olisit vihannut. Ja siitä mä olen kiitollinen. Vaikka joka kerta peiliin katsoessa näen paljon virheitä ja mietin kuinka joku voi näyttää noin inhottavalta, ei se vaikuta mun elämään sen enempää. Vaatteet päälle ja ulos miettimättä hetkeäkään miltä mä näytän ihonmyötäisissä shortseissa, jotka on vielä viime kesänä olleet mulle liian isot.

Molemmista raskauksista arpia tuli vasta loppuraskaudessa. Eikä niitäkään kovin paljoa. Ne ei häiritse ja kannan niitä ylpeydellä. Kun Joonaksen syntymästä oli kulunut kolme viikkoa, ilmestyi mahaan ja reisiin lisää arpia, jotka on jo haalistuneet. 

Vielä on kaksi kiloa raskauskiloja jäljellä, mutta ihannepaino lähenee koko ajan. Siihen mennessä tämä synnyttänyt nainen näyttää kuitenkin tältä. Ihan oikeasti.

HAAVEAMMATTI

Muistan aina, kuinka 5-vuotias Anni julisti tulevansa isona perhepäivähoitajaksi, jotta ei koskaan tarvitse lähteä kotoa töihin. Yhä yläasteellakin olin sitä mieltä, että haluan perhepäivähoitajaksi, mutta pikkuhiljaa päätin, että en halua pitää kotiani työpaikkana.

Yläasteen lopulla piti miettiä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Hain muutamaan lukioon ja raksalle. Raision lukiosta tuli hyväksymiskirje ja olin siihen mennessä ehtinyt jo muuttaa mieleni sen suhteen. Kävin luovuttamassa paikan jollekin, jolla motivaatio riittää lukioon. Lopulta pääsin opiskelemaan rakennusalaa.

Raksalla viihdyin puoli vuotta, mutta lopulta motivaatio opiskeluun loppui. Ala kyllä kiinnosti ja luokan ainoana tyttönä olin mielissäni, sillä en silloin tullut toimeen muiden tyttöjen kanssa. Sairaita vitsejä ja tahallista toisen hermojen menettämistä pitkin päivää, eikä kenenkään selän takana hihitetty. Taivas.

Päätin lopettaa raksalla ja myöhemmin jutellessani raksakaverin kanssa kuulin, että siitä alkoi alamäki. Pari lopetti, koska itse halusi ja muutama potkittiin pihalle. Meidän luokka oli oikea pettymys!

Seuraavaksi marssin työkkäriin, sillä jotainhan mun piti opiskelun sijaan tehdä. Työskentely lasten ja nuorten parissa kiinnosti yhä ja päädyin päiväkotiin alle 3-vuotiaiden ryhmään. Työskentelin päiväkodissa tuttujen työntekijöiden kanssa, sillä olin itse ollut lapsena kyseisessä päiväkodissa hoidossa pari vuotta.

Siellä sain vahvistuksen siihen, mitä todella haluan tehdä työkseni. Viiden kuukauden työkokeilun jälkeen hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Motivaatiota opiskeluun oli edelleen vaikea löytää, joten sen sijaan että olisin valmistunut keväällä 2012, opiskelen samaa alaa yhä.

Opiskelun lopetin kuitenkin sen vuoksi, että tulin raskaaksi. Koulua vaihdoin entisen koulun opettajien ja rakennuksen homeongelmien vuoksi. Ensimmäisenä vuotena Turussa opiskellessani etsin yhä motivaatiota ja alamäki jatkui. Vihdoin ja viimein pääsin aloittamaan koulutusohjelman ja jäljellä oli enää seitsemän kuukautta. Sitten aloin odottamaan Joonasta ja huimauksen vuoksi oli jälleen keskeytettävä opinnot.

Lähihoitajaopintojen aikana olen kiinnostunut erilaisista aloista. Päiväkotiin? Keskolaan? Kouluavustaja? Terveydenhoitaja? Dementiakotiin? Laivanrakentaja? Opettaja? Asianajaja?

Siinä murto-osa siitä, mistä olen haaveillut. Tämänhetkinen ja uskoakseni lopullinen haaveeni on tulla kätilöksi. Työ jota en koskaan kuvitellut pystyväni tekemään. Hyi yök. Joonaksen syntymän jälkeen ala alkoi kuitenkin kiinnostamaan. Kätilöt olivat aivan ihania mua kohtaan ja mä haluan olla yksi niistä, joiden ansiosta tuoreet vanhemmat lähtevät hyvillä mielin kotiin vauvan kanssa.

Opinnoista löytyy pelkkiä hyviä puolia, kun samalla saa sairaanhoitajan pätevyyden. Mikäli ei kätilön töitä ole tarjolla, aina voi etsiä sairaanhoitajan töitä. Olen niin innoissani tästä mahdollisuudesta, mutta samalla pelkään että en pääse opiskelemaan. Ikuinen pessimisti.

Mun tulevan työn kriteerinä on: 1) Olen mahdollisimman paljon erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. 2) Ei yksinäistä työtä. 3) Ei istumatyötä.

Enää pitää 11 kuukauden päästä repiä itsestä ne viimeiset motivaation rippeet, jotta saan vihdoin lähihoitajaopinnot päätökseen ja voin jatkaa ihan uudella tarmolla eteenpäin!

SOKERITON SYYSKUU: PÄIVÄ 3

Vaikka tiesin, että suurin osa mun ruokavaliosta koostuu jostain sokeripitoisesta, en tiennyt että tilanne ihan näin paha on. Ruokavalio tosiaan meni remonttiin enkä tiedä enää mitä söisin.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mulla on oikeasti nälkä, melkein koko ajan. Illalla nukkumaan mennessä ei olekaan ähky ja pään sisällä kiroaminen, kun maha taas pömpöttää, vaan mulla on nälkä. Aamulla heikottaa jo niin paljon, että koko kroppa tärisee eikä puurolautanen meinaa pysyä käsissä.

Kun päivällä tulee se pikkunälkä, tai kun vain tekee mieli syödä jotain, en voikaan enää syödä maustettua jogurttia tai karkkia. Pitää ihan oikeasti keskittyä ja miettiä mitä syön, etten retkahda herkkuihin.

Totaalikieltäytyminen esim. karkeista ei mulle kuitenkaan sovi. Ei tästä täysin sokeritonta syyskuuta tule. Tajusin sen eilen, kun puuroa keittäessäni napsin sipsejä, koska teki niin paljon mieli jotain hyvää. Muutaman sipsin jälkeen pistin pussin syrjään eikä mieli tehnyt enää muuta, kuin sitä puuroa. Jos kiellän itseltäni ihan kaikki herkut koko kuukauden ajaksi, ennemmin tai myöhemmin koittaa se päivä, kun ostan kaupasta karkkia, suklaata ja keksejä ja syön kerralla ne kaikki. Mulle sopii paremmin rajoittaminen.

Heti kun kiellän itseltäni jotain, sitä alkaa tehdä entistä enemmän mieli. En ole varmaan koskaan himoinnut keksejä, mutta nyt voisin tehdä melkein mitä vain jos saisin paketillisen suklaakeksejä.

Tänään söin aamupalaksi pikapuuroa sokeroimattomalla mehukeitolla ja ruisleivän juustolla. Jos söisin niin kuin ennen, olisin syönyt jogurtin ja hetken päästä roikkuisin taas jääkaapin ovessa etsimässä lisää syötävää.

Otin torstai aamuna kuvan vaa'an lukemasta ja olin jo julkaisemassa sitä tänne, mutta en vain kehtaa. Ehkä sitten, kun lukema on sellainen, jonka voin itse hyväksyä. Olen pitänyt mun painon salassa kaikilta, jopa neuvolassa. Jälkitarkastuksessa oli mulle tuntematon hoitaja vastassa, joka pakotti munt vaa'alle. Tähän mennessä ketään ei ole mua sille pakottanut, paitsi minä itse. Aiemmin hoitaja, jota myöskään en ollut ennen nähnyt, tiesi että olin oman terveydenhoitajani kanssa sopinut, ettei mun tarvitse mennä vaa'alle. Jälleen kysyin hoitajalta, että onko mun pakko, niin vastaus oli naurun kera No on. En olisi halunnut lukemaa nähdä enkä olisi halunnut, että sitä kirjataan mihinkään. Mitä ne mun painolla edes tekee?

Tänään vaaka näytti kuitenkin 1,4kg vähemmän, kuin torstaina, että ehkä se tästä vielä hyväksi muuttuu.

SOKERITON SYYSKUU

Reilun tunnin päästä alkaa sokeriton syyskuu. Vajaan kolmen kuukauden aikana olen pystynyt olemaan viisi päivää putkeen syömättä karkkia tai suklaata, muuten olen herkutellut lähes joka päivä. Paino ei ole laskenut moneen viikkoon ja matkaa tavoitteeseen olisi vielä ainakin kahdeksan kiloa.

Moni on puhunut sokerittomasta syyskuusta ja aluksi sivuutin sen kokonaan. Sen kun pidätte... Mutta muutaman eri henkilön #sokeritonsyyskuu -snäpin jälkeen mäkin aloin innostua aiheesta. Ehkä saisin sillä tavalla painoa pudotettua ja jo aiemmin pitämäni viiden päivän herkkulakon aikana oloni koheni huomattavasti, joten voin vain kuvitella miltä kuukauden jälkeen tuntuu. Jo pelkkä onnistumisen tunne houkuttelee.

Kuukauden mittainen herkkulakko tulee olemaan yksi suurimmista haasteista, joita olen itselleni asettanut, sillä sokeriin jää riippuvaiseksi. Mun suhtautuminen syömiseen ei ole vieläkään täysin normaalilla tasolla ja ajatus syömisestä tai syömättömyydestä aiheuttaa helposti ahdistusta. Kaupassa meinaa tulla itku, jos en heti keksi mitä söisin. Lopulta päädyn joko ostamaan kilon karkkia ja kasan ruokaa tai en yhtään mitään.

Karkkiosaston ohi käveleminen ottamatta hyllyltä mitään, on vaikeaa. Illalla kun tekee mieli herkkuja, ravaan jatkuvasti jääkaapilla ja yritän epätoivoisesti keksiä jotain sokerin korvikkeeksi. Nyt yritänkin päästä siitä kierteestä yli.

Sokerittomaan syyskuuhun ei ole mitään tiettyä ohjetta, vaan jokainen luo omanlaisensa tavoitteen ja toteuttaa sitä parhaansa mukaan. Mun sokerittoman syyskuun aikana vältän:

-Karkkeja
-Suklaata
-Limsoja
-Sipsejä
-Maustettuja jogurtteja
-Muroja
-Keksejä
-Kaakaota
-Valmis- ja roskaruokia
-Lisättyä sokeria

Siinä olikin oikeastaan kaikki mitä syön, joten syyskuu on mulle muutoksen kuukausi. Yhden cheat dayn saatan suoda itselleni, kun yhdeksäs päivä on mun synttärit. Muuten lähtee ruokavalio remonttiin. Saa nähdä kuinka käy!

Onko joku teistä ryhtynyt sokerittomaan syyskuuhun?

PIENISSÄ HÄISSÄ, VÄHÄN... HOLLOLASSA

Lauantaina 20.8. lähdettiin pienellä porukalla kohti Hollolan kirkkoa, jossa mun serkku meni naimisiin. Olen kyseisen serkun kanssa nähnyt vain kerran enkä yhtä sanaa enempää vaihtanut, mutta hänen äidilleen oli tärkeää että mennään paikalle.

Olinhan mäkin salaa innoissani, sillä en ole ennen käynyt kenenkään häissä. Mielikuvan seremoniasta ja juhlapaikasta mulle on luoneet ohjelmat, kuten Neljät häät Amerikassa, Satuhäät sekä pari jaksoa Suomen ihanimmat häät -ohjelmaa.

Olin valmiina mielikuvituksellisen muistilehtiöni kanssa tekemään muistiinpanoja koko päivän. Mitä haluan ja mitä en halua omiin häihin. Mieleni kynä ei juurikaan kulunut, sillä tiesin välittömästi että mun häät tulee olemaan kaikkea sitä, mitä serkkuni häät eivät olleet. Oletin aina, että kaikki leikit ja morsiusparin totaalinen nolaaminen olisi ihan kamalaa ja jotain mitä en itse halua kokea tai järjestää, mutta mä jäin kaipaamaan naurua.

Häät olivat tuoreen avioparin näköiset, tai niin ainakin vaimon isä julisti, ja olen tyytyväinen siihen että näin ja koin juuri tällaiset häät. Nyt ainakin tiedän, että leikkejä ja nolostumista vihaavat ihmiset eivät tule pitämään meidän häistä!

Mä  inhoan itseni nolaamista, mutta häät on niin ainutlaatuinen ja once in a lifetime kokemus (ainakin minulle), että haluan niiden olevan ikimuistoiset. Haluan sitten vanhana ja ryttyisenä muistella, kuinka kaikilla oli sinä päivänä hauskaa ja kun jokin meni pieleen, sille voitiin yhdessä nauraa. Ketään tai mitään ei otettu liian vakavasti. Nolo kömmähdys vieraalle tai tarjoilijan kaatama juomalasipino toi hyväntahtoista iloa ja naurua, eikä ketään jännittänyt tai pelännyt mokaavansa. Tahdon sen päivän olevan onnellinen, ihan jokaiselle.

AJATUKSIA IMETYKSESTÄ

Mikäli pahoitat mielesi imetyskuvista, älä jatka lukemista.

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleen imetyksestä puhuessa on ylpeys. Jo ennen ensimmäistä raskautta olin sitä mieltä, että en tule koskaan imettämään. Yhä Olivian synnyttyä olin imetystä vastaan ja itkien jankkasin kaikille etten halua imettää. Enää en tosin muista edes miksi.

Olivian synnyttyä en saanut tukea päätökseeni vaan kuulin perusteluita sille, miksi imetyksestä on pelkästään hyötyä molemmille, vauvalle ja äidille. Maito nousi heti todella hyvin, mutta imetys ei lähtenyt kätilöiden toivomalla tavalla käyntiin. Kun yhdistetään mun kielteinen asenne, kätilöiden painostus ja se, etten saanut muuta ohjeistusta kuin "kyllä sä ny siihen pystyt!", niin lopputulos on helppo arvata. Kyllä mä yritin, mutta luovutin helposti. Kotona en saanut tukea, vain ylimääräisen silmäparin tuijottamassa ja lisäämässä suorituspaineta. Pyysin omaa rauhaa, mutta Olivian isällä oli kuulemma oikeus nähdä. Viikko synnytyksestä mulle tuli kohtutulehdus ja antibioottien aikana maidon tulo loppui. Opin elämään asian kanssa enkä kokenut epäonnistuneeni.

Ajatus imetyksestä ahdisti, kun Joonaksen synnytys lähestyi. Kirjoitin TYKSiin lähtevään synnytystoivelistaan, että haluan rauhassa tutustua vauvan kanssa imetykseen. Kätilö otti asian puheeksi synnytyssalissa ja keskusteltiin hetki mun toiveista. Kerroin halustani yrittää ja toivon saavani mahdollisimman paljon apua ja tukea, mutta en halua yhtään painostusta. Kätilö välitti tiedon seuraavan vuoron kätilölle ja tämä taas sille, joka vei meidät synnytysvuodeosastolle ja niin edelleen.

Olen ikuisesti kiitollinen kätilöille, jotka opastivat mua joka hetki. He kysyivät, että saavatko auttaa ja sain paljon hyviä vinkkejä. Kukaan ei perustellut miksi mun kannattaa imettää eikä kukaan kysymättä tullut tunkemaan tissiä vauvan suuhun. He kehuivat onnistuttuani ja kohottivat mun itsetuntoa. Tunsin vihdoin onnistuneeni ja tekeväni oikein. Koin pärjääväni! Kiitosta ansaitsee myös J, joka aina välillä muistuttaa kuinka ylpeä hän on siitä, että olen onnistunut imetyksessä. Viime neuvolakäynnin jälkeen Joonas söi aulassa ja J totesi, että on ylpeä siitä, kuinka olen rohkaistunut julki-imetyksen suhteen.

Ensimmäinen julki-imetys tapahtui juurikin neuvolan aulassa. Siirsin tuolin odotusaulan nurkkaan ja peitin itseni harsolla. Yritin pysytellä katseilta piilossa, vaikka paikalla ei ollut ketään muuta. Hetkeä myöhemmin aulaan tuli raskaana oleva nainen ja hetken aikaa häpesin itseäni.

Sen jälkeen imetys julkisella paikalla on ollut paljon helpompaa. Luonnollista. Edelleen pelkään jokaisen ohi kulkevan sanovan jotain ilkeää, sillä kaikki ei julki-imetystä ymmärrä tai hyväksy. Vaikka munsta näkyy vähemmän paljasta pintaa, kuin suurimmalla osalla teineistä kouluvaatteissa, on asia ihan eri kun mun tississä roikkuu vauva. Se on joillekin liikaa. Ja olihan se mullekin liikaa vielä muutama kuukausi sitten.

Nykyään häpeänkin sitä, miten ennen ajattelin. Nyt uhmaan lasten kirppiksellä olevaa metri kertaa metri kokoista suljettua imetystilaa ja jään pääsisäänkäynnin eteen tuolille imettämään. Kukaan tuskin edes huomasi, mitä siinä tapahtui. Imetän laivalla, rannalla, puistossa, kaupassa, neuvolassa. Ihan missä vain mun lapselle tulee nälkä. Mä olen yksi niistä onnekkaista, jotka pystyvät imettämään. Siitä mä olen ylpeä.

Ymmärrän silti niitä, jotka eivät julki-imetä. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät joko omasta valinnasta tai vastoin omaa tahtoa pysty imettämään. Meitä mahtuu moneen junaan ja mä olen sekä korvikemutsi että täysimettäjä, joka itkee ja tuntee epäonnistuneensa, kun Joonas syö tuttipullosta. 

JOONAS 2KK

Välillä toivon, että voisin hidastaa aikaa tai palata ajassa taaksepäin. Joskus toivon pystyväni palaamaan jopa synnytykseen asti.

Eilinen vietettiin Joonaksen, Olivian ja mumman kanssa laivalla. Olivian ja Joonaksen ensimmäinen kerta laivalla ja oli munkin edellisestä risteilystä kulunut yli kaksi vuotta. Reissu meni paremmin, kuin oletin. Olivia jaksoi hienosti touhuta koko päivän ja Joonas oli oma kiltti itsensä.

Laivalla, kuten kaikkialla, kuulin kommenttia Joonaksen koosta. "Oho, onpas iso poika!". "No vois kuvitella, että olis vanhempi ku kaks kuukautta!". Mitä sitten?

Olen liiankin tietoinen siitä, että mun pieni poika kasvaa ihan älytöntä vauhtia. Tänään puin pojalle hetki sitten esiin ottamani 62cm bodyn, mutta nappeja ei ihan noin vain laitettukaan kiinni. Jälleen kerran yksi body jäi lyhyeksi.

2kk neuvola (5vko neuvola)

Paino 5980g (5100g)

Pituus 61,7cm (56,8cm)

Päänympärys 41,4cm (39,7cm)

Neuvolakorttiin tuli teksti Suloinen hymypoika! Nyrkit löytäneet tien suuhun, juttelee. Kasvaa hienosti! Suussa hieman sammasta ja päässä karstaa. Rokotusohjelma aloitettu.

Ensimmäinen rokote siis saatiin. Suun kautta annettava RotaTeq, joka ei onneksi mitään pahoja oireita aiheuta. Ollaan niin hyvin vältytty kaikilta vatsaongelmilta, että en usko elämän kaatuvan jos niitä pariksi päiväksi tulee.

Mulle Joonas on maailman suloisin poika enkä välitä kuinka paljon poika painaa. Tietysti haluaisin pitää pojan pikkuisena vauvana niin pitkään kuin mahdollista, mutta se kun ei ole mahdollista niin olen onnellinen siitä, että poika kasvaa.

RISTIÄISET

Sunnuntaina juhlittiin meidän pojan ristiäisiä. Suunnittelin ja stressasin niitä jo ennen pojan syntymää, joten koko viikonloppu oli henkisesti rankka. Loppujen lopuksi kävi niin, että ei saatu juhlapaikkaa mistään, joten päädyttiin pitämään kahvitilaisuus meillä kotona. Se toi mukanaan vähän lisää stressiä, sillä nyt meidän pitäisi siivota ja järjestää koko asunto uusiksi.

Siivouksen aloitin perjantaina, mikä oli ihan liian myöhään. Lauantaina piti vielä käydä kaupoilla, värjätä hiukset, järjestää kotia, hakea voileipäkakut ja siivota vähän lisää. Kuulostaa ihan simppeliltä, mutta se oli kaikkea muuta. Ensimmäisen kerran koko viikonlopun aikana pysähdyin ja rentouduin vasta kirkossa kasteen aikana. Illalla taas tajusin, etten ollut ottanut yhtäkään kuvaa vieraista, pojasta kastemekossa, kodista tai tarjoiluista. Onneksi osa vieraista otti muutaman kuvan, jotka lähetin teetettäväksi.

Vaikka hermoilin, kaikki meni lopulta hyvin. Koti oli siisti ja kaikille oli istumapaikka. Tarjottavat onnistuivat ihan hyvin, mikään ei palanut eikä mikään jäänyt raa'aksi. Juotavaa ja syötävää oli tarpeeksi ja tuuletus sen verran kunnossa, että meillä ei ollut helteestä huolimatta kovinkaan kuuma.

Tarjoilupöydästä meiltä löytyi M Bakerysta haetut lohi- ja kinkkuvoileipäkakut, mun tekemät suklaakuivakakku ja täytekakku, sekä suklaaraekeksit. Pienissä kipoissa sohvapöydällä oli sinisiä ja valkoisia karkkeja.

Itse kastetilaisuus meni hienosti, vaikka pelkäsin että poika vetää ensimmäistä kertaa ikinä kunnon raivarit. Poika oli kuitenkin rauhallinen ja puoliunessa koko kasteen ajan. J:n kanssa päädyttiin muuttamaan kastetta niin, että vähän jokainen saisi osallistua hiukan. Isoäideille, pappalle, kummitädille sekä minulle ja J:lle oli luettavana rukous. Olen todella tyytyväinen, että pojan läheiset pääsivät rukoilemaan pienen puolesta.

Kastetilaisuuden lopulla pappi kastoi meidän pojan ja nimeksi päätettiin Joonas Tapani.

LASTEN NEUVOLALÄÄKÄRI

Perjantaina käytiin molempien lasten neuvolalääkärissä. Onnistuttiin myöhästymään vartti, sillä mä en jaksanut nousta herätyksen soidessa kolme kertaa ja kaikki mahdollinen meni sen jälkeen pieleen. Olivia mm. uhmasi pukemisen aikana, poika söi vartti ennen lähtöä ja tämän jälkeen päästi kaikki mahdolliset hädät hoitotasolle.

Lääkäri on kuitenkin ihana ja ymmärtäväinen. Meidän vanha terkkakin oli tullut takaisin, joka piristi mieltä ihmeesti. Kyllä mä tykästyin sijaiseenkin, mutta oli ihan erilaista taas jutella vanhan terkan kanssa.

Ensin oli Olivian vuoro. Silmät ja suu tarkistettiin, sydäntä kuunneltiin ja vatsaa paineltiin. Verenpainettakin yritettiin mitata, mutta toimenpide jännitti tyttöä niin paljon, että lukemat olivat todella korkeat. Seuraava yritys sitten 5-vuotisneuvolassa tai joku kerta pikkuveljen neuvolakäynnillä. Kaikki oli kunnossa ja tyttö sai jälleen kerran paljon kehuja.

Vauvalle tehtiin kaikki samat tutkimukset, mutta poika vielä mitattiin ja punnittiin. Painoa oli tullut 610 grammaa kahdessa viikossa, joka on kaksi kertaa enemmän kuin se suositeltu määrä. Olin jälleen kerran helpottunut, sillä todella usein pelkään ettei maito riitä.

5 viikon mitat (suluissa 3vko mitat)

Paino 5100g (4490g)

Pituus 56,8cm (56,1cm)

Päänympärys 39,7cm (38,1cm)

Tarkastusten välillä J ja Olivia menivät huoneen ulkopuolelle leikkimään, kun mä jäin juttelemaan lääkärin ja terkan kanssa Olivian tilanteesta liittyen tämän isään. Päädyttiin siihen, että vauvan tarkastuksen jälkeen lääkäri yrittää saada Olivian puhumaan. Työ oli kuitenkin tuloksetonta ja sovittiin, että olen tarvittaessa yhteydessä neuvolaan ja päästään terkan juttusille nopeasti.

Neuvolan jälkeen mentiin kotiin ja iloiseksi yllätykseksi J:n työpäivä peruuntui ja vietettiin vapaapäivää koko perheen voimin. Seuraavan viikon lähes kaikki vapaa-aika menee ristiäisiä suunnitellessa ja kaikkia tarvittavia hankkiessa. Kakun täyte on vihdoin päätetty ja tarjoilut valmiiksi mietitty. Enää puuttuu kaikkien vaatteet ja kodin kuntoon laittaminen koristeineen päivineen.

KUUKAUSI VAUVA-ARKEA

Meidän poika on jo kuukauden ikäinen! Juurihan mä vasta kirosin liitoskipujen sun muiden ongelmien kanssa, että tämä ei synny koskaan ja nyt ollaan saatu jo kuukauden päivät viettää aikaa meidän ihanan pojan kanssa.

Poika kasvaa silmissä. Kun hän ei alunperinkään ollut kovin pieni vauva, on hän nyt jo suurta osaa ikäistään isompi. Tuntuu, että pituutta tulee joka päivä huomattava määrä lisää ja juuri pituuden vuoksi ollaan otettu pari 62cm bodya käyttöön. Onneksi kasvu tasaantuu jossain vaiheessa, niin poika ei ole äitiään pidempi jo 10-vuotiaana.

Vatsavaivoja on silloin tällöin ja yöunille mennään nykyään kolme tuntia myöhemmin, vasta puolilta öin. Päivällä syödään edelleen tunnin välein ja myöhään illalla sitäkin useammin. Usein rintaraivaritkin astuvat kuvioon iltaisin. Juuri silloin, kun äitiä väsyttää mahdollisimman paljon. Yöllä poika nukkuu 6-8 tuntia putkeen, syö kerran ja jatkaa unia vielä 2-4 tuntia. Saadaan siis hyvin nukkua, kunhan itse malttaisi mennä nukkumaan heti, kun poika nukahtaa. Väsymys onkin enemmän henkistä, kuin fyysistä. Imetyskin kun lähti hyvin käyntiin, niin olen luonut siitä itselleni stressin aiheen. Mutta imetyksestä myöhemmin lisää omassa postauksessa.

Päivisin poika nukkuu pari maksimissaan kahden tunnin pätkää. Välillä nukahdetaan tissille ja nukutaan vartin verran. Tutista on suuri apu imetysten välillä. Päiväunet nukutaan sylissä, parvekevaunuissa tai sohvalla. Omaan sänkyyn vietäessä poika lähes poikkeuksetta herää. Liikkuvassa autossa tai rattaissa poika nukkuu hyvin jopa neljä tuntia putkeen.

Syli on kuitenkin ehdoton lempparipaikka. Siinä on helppo tuijottaa äitiä silmiin ja välillä vähän jutella. Ääntelyä onkin ruvennut viimeisen viikon aikana tulemaan joka päivä enemmän ja silmät seuraa hienosti edessä liikuteltavaa tavaraa. Vatsallaan sylissä pää nousee ja pysyy ylhäällä pitkiäkin aikoja, mutta sohvalla ainut liike on eteenpäin möyriminen. Isin sylissä on myös kiva möyriä eteenpäin ja lopulta päädytään poikittain, pää isin kainalossa. Sitten menee hermo.

Olivia pitää pikkuveljestä hyvää huolta. Paljon keskitytäänkin siihen, että saa tarpeeksi pussailla ja halailla veljeä. Liian vähän käytetään aikaa syömiseen ja nukkumiseen. Tyttö on alkanut pikkuhiljaa jättämään päiväunia välistä ja sen huomaa illalla, kun känkkäränkkä tulee kylään. Omia rajoja kokeillaan entistä enemmän, sekä äitin hermoja koetellaan. Sakset on vasta nyt pitänyt nostaa Olivian ulottumattomiin, sillä kiinnostus niihin heräsi. Kun äidin silmä välttää, on leikattu ties mitä paperia ja nuken uusi prinsessamekko. Tussilla on piirretty mattoon, yöpöytään, yövaloon ja Hello Kitty peltirasiaan. Tarratkin löytyi keittiön laatikosta ja niitä on liimattu lähes jokaiseen huonekaluun.

Tiesin, että tämä vaihe tulee ennemmin tai myöhemmin ja varmasti pojan syntymä ja häneen kiinnitetty huomio vaikuttaa paljon näihin juttuihin, mutta on se silti välillä kovin raskasta. Ja kun me ollaan kolmistaan päivät, jolloin J on töissä, on Olivialla vaipan vaihtojen ja imetysten verran aikaa tehdä tepposia. Silloin en voi tukeutua kehenkään. Ja juuri siksi väsymys on enemmän henkistä, kuin fyysistä.

Mutta poika on suurimman osan ajasta hyväntuulinen ja tyytyväinen. Hetki viihdytään sitterissä tai sohvalla, jolloin äiti saa hiukan siivota kotia tai tehdä ruokaa. Tämä äiti odottaakin hetkeä, kun saa tehdä kunnon suursiivouksen, sillä sitä tämä koti todella kaipaa.

Edelleenkään en tätä tilannetta mihinkään vaihtaisi, vaikka lisäenergia ei olisi pahitteeksi. Kofeiinia en kuitenkaan uskalla nauttia, sillä se aiheuttaa pojalle levottomuutta, joka tietysti ajoittuu yöhön. Monesti päivän aikana huomaan tuijottavani tyhjää. Silmät lepää enkä itsekään ole ihan täysillä mukana siinä hetkessä. Tuntuu, kuin olisin jatkuvasti puoliunessa.

Ensimmäistä kertaa olen ympäri vuorokauden kiinni vauvassa. En voi lähteä mihinkään ilman poikaa, eikä poika ilman minua. Olivia oli korvikevauva ja jo pelkkä tieto siitä, että voin hänet jättää hoitoon pelkäämättä ettei tuttipullo kelpaa, helpotti. Nyt en voi niin tehdä, enkä toisaalta edes haluaisi. Syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteet nousee välillä pinnalle, jolloin on entistä vaikeampi nauttia hetkestä. Tämä vain vaatii sopeutumista ja negatiivisten ajatusten hyväksymistä. Meillä on kuitenkin loppujen lopuksi kaikki hyvin.

MUUMIHULLU ÄITI

Ristiäisiin on aikaa reilu kaksi viikkoa ja kahvitilaisuus aiheutti päänvaivaa. Tai ei niinkään itse tilaisuus, vaan juhlapaikka. Kaikki seurakuntatilat ja muut meitä miellyttävät juhlapaikat on varattu koko heinäkuun. Lopulta päädyttiin siihen, että pidetään tilaisuus ihan meillä kotona, sillä ainakin neljä kutsuvierasta jää tulematta. Tulee täällä silti olemaan ahdasta, mutta eiköhän me pärjätä.

Tiesin jo pitkään ennen pojan syntymää, että ristiäisissä tulee olemaan Muumi teema. Olen aina tykännyt Muumeista ja pojan syntymän myötä se on kehkeytynyt lähinnä pakkomielteeksi.

Kakussa tulee olemaan Muumi, kutsuissa esiintyy Muumipeikko ja Muumipapan mietelause. Pojan kotiinlähtövaatteissa, joista ohimennen mainitsin täällä, esiintyi Muumi ja synnärille Olivia toi pikkuveljelleen lahjaksi Muumipehmon. Vielä on suunnitteilla jotain Muumiaiheista koristetta kotiin.

Neuvolassa olin innoissani, kun saatiin kotiinviemisiksi Muumi aiheinen laatikko, joka sisälsi mm. Muumivaippoja, kosteuspyyhkeitä, siteitä sekä liivinsuojia. Laatikkoon aion kerätä pojalle muistoksi hänen ensimmäisiä tavaroitaan, kuten onnittelukortit, ensimmäiset tutit ja kotiinlähtövaatteet.

Suunnittelin lähteväni tänään kirpputorille pitkästä aikaa. Ehkä sieltä löytyy lisää kivaa tälle Muumihullulle äidille?

Sana Muumi mainittu yhdessä postauksessa 13 kertaa, check!

KIIREINEN VAPAA-AIKA

Oma aika on nykyään todella vähissä. Olivialla on asiaa aamusta iltaan, poika syö päivisin tunnin välein ja vaippaa saa olla vaihtamassa parikin kertaa syöttöjen välillä. Samalla pitäisi tehdä ruokaa Olivialle ja pitää koti edes jotenkuten siistinä. Syödä ehdin yleensä vasta illalla.

Kun sitä omaa aikaa lopulta saa sen pari tuntia myöhään illalla, ei jaksa enää tehdä muuta kuin maata sohvalla ja miettiä, miten tuleva yö mahtaa sujua. Vaikka mun elämä on nyt tätä, niin en todellakaan valita. Synnytyksen jälkeen opin kunnolla arvostamaan sitä mitä mulla on. Kaikki turha stressi jäi synnärille ja mun on helpompi nauttia tästä arjesta, vaikka mulla ei olisikaan enää aikaa itselle. Se pienikin hengähdystauko illalla tekee hyvää, mutta senkin aikana ehtii tulla ikävä omia lapsia, vaikka he vain nukkuu viereisissä huoneissa.

Ennen raskautta mun elämä oli sitä, että mietittiin J:n kanssa lähdetäänkö illalla parille. Olivia oli mun vanhempien tai isänsä luona, joten meillä ei ollut muutakaan tekemistä. Joskus päätettiin yhdentoista aikaan illalla, että lähdetään baariin. Pikaiset valmistelut ja kävellen keskustaan. Matkalla naureskeltiin, että hävettää kun meidät jo tunnistetaan ovella sekä tiskillä yhdessä yökerhossa, mutta silti ollaan taas matkalla sinne. Koko raskausajan ikävöin näitä extempore baarireissuja. Joka kerta teki pahaa, kun J lähti kavereidensa kanssa ulos. Usein olin jopa kateellinen siitä, että mä en päässyt vetämään päätä täyteen.

Olin ihan varma, että ensimmäisen alkoholijuomani raskauden jälkeen juon heti, kun päästään sairaalasta kotiin. Toisin kävi. Synnytyksestä on tänään tasan kolme viikkoa enkä ole nauttinut tippaakaan alkoholia. Mieli on monesti tehnyt, mutta en ole vielä uskaltanut enkä viitsinyt kaljaa avata.

Näillä näkymin ensimmäinen baarireissu on reilun kuukauden päästä, kun käydään juhlimassa J:n synttäreitä. Mikäli poika ei siihen mennessä tuttipulloa huoli, niin silloin mä en tietenkään ole lähdössä mihinkään. Eikä mulla ole mikään hinku opettaa poikaa tuttipullolle, niin saa nähdä kuinka käy. Ilman tuttipulloa kun pärjätään oikein hienosti. Eilen neuvolassa nimittäin todettiin, että painoa on kahdessa viikossa tullut 435 grammaa! 

3 viikon neuvola (suluissa syntymämitat)

Paino 4490g (4050g)

Pituus 56,1cm (54cm)

Päänympärys 38,1cm (36cm)

Neuvolakortissa lukee "Hurmaava pikkumies! Kasvaa hienosti rintamaidolla. D-vitamiinin aloitus mahdollisimman pian! Varhaisheijasteet tulevat esille normaaleina.". D-vitamiinin aloitus on jäänyt, sillä pojalla on selviä vatsanväänteitä enkä halua niitä D-vitamiinilla pahentaa. Ollaankin etsitty yhtä tiettyä vatsaystävällistä vitamiinia, joka on joka paikasta loppu. Eilen sitten päädyttiin Bioteekin Super D-tippoihin, joista ei myyjän mukaan pitäisi vatsavaivoja tulla.

Neuvolasta saatiin kokeilun vuoksi Relan Colic Drops -tippoja. Ne sisältää maitohappobakteereita, jotka "tutkitusti vähentävät vauvojen koliikki-itkua". Uskokoon ken tahtoo, mutta ei niistä mitään haittaakaan ole. Ja vaikka poika ei koliikkivauva olekaan, niin halutaan kokeilla jos se vatsakipuitkua vähentäisi. Mikään ei ole niin kamalaa, kuin nähdä oman lapsen itkevän kivusta etkä voi tehdä asialle yhtään mitään.

Kovasti yritän väkertää synnytyskertomusta, mutta en tiedä koska saan sen valmiiksi. Tätäkin postausta kirjoitin kolme päivää, kunnes nyt sain sen vihdoin valmiiksi kun poika nukkuu päiväunia ja Olivia on isänsä luona. Huhhuh :) Mukavaa päivää kaikille!

ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN NEUVOLA

Viime viikon torstaina käytiin mun viimeisellä ja vauvan ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Neukkutädin kanssa juteltiin läpi perusasiat, kuten ehkäisy, rinta- ja kohtutulehdus, imetys, jälkivuoto ja synnytyksen jälkeinen mieliala. Käytiin myös pikaisesti läpi synnytyksen kulku ja tuntui hyvältä, kun pääsi puhumaan siitä mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Neukkutädin painellessa kohtua meinasi tulla itku, sillä viimeksi kun kyseinen henkilö on vatsaani painellut, hän kokeili heiluuko vauvan pää enää. Nyt tuntui oudolta kun hän painelikin mahaa, joka muistuttaa lähinnä tyhjää pussia.

Vauva punnittiin ja iho tarkistettiin. Juteltiin vauvan hoidosta ja siitä, miten meillä on mennyt. Mehän joudutaan kuuntelemaan vauvan sykettä ensimmäiset kuusi viikkoa ja kaksi kertaa häneltä on otettu verikokeet, joista katsotaan kilpirauhasarvot. Viime perjantaina saatiin puhelu synnytysvuodeosastolta, johon tulokset olivat menneet. Kaikki oli kunnossa ja kun sykekin on pysynyt hienosti 100-130 välillä, niin alkaa kilpirauhasen liikatoiminta olla pois suljettu. Sitä siis epäillään/tarkkaillaan siksi, että mulla diagnosoitiin kolme vuotta sitten liikatoiminta, johon mulla on lääkitys.

Paino ensimmäisessä neuvolassa (suluissa syntymäpaino)

4055g (4050)

Enää ei tarvinnut pelätä, etteikö maito riittäisi pojalle. Nykyään sitä tosin tulee niin paljon, että tekee pahaa joka kerta kuunnella ja katsoa pojan pärskimistä. Poika onkin alkanut puklautella ja syömään paljon lyhyempiä aikoja. Onneksi viikon päästä on taas neuvola, jossa selviää jatkaako paino hyvää nousuaan.

Hauskaa Juhannusta kaikille!

OON NELIVUOTIAS, OPPIMAAN INNOKAS

Niin lauletaan meidän nelivuotiaan lempiohjelmassa, jota äiti on vuosien varrella oppinut inhoamaan.

16. päivä tuli tasan neljä vuotta siitä, kun munsta tuli ensimmäisen kerran virallisesti äiti. Neljä vuotta on mennyt todella nopeasti, välillä tuntuu että vähän liiankin nopeasti. Olivia kasvaa silmissä ja kahden vuoden päästä mun pieni vauva menee jo eskariin.

Maanantaina käytiin neuvolassa ja Olivia sai taas paljon kehuja. Motoriset taidot on kehittyneet todella hyvin ja näkö oli hyvä. Vasemman korvan kuulo oli hieman heikompi, mutta se johtunee vaikun määrästä. Rokotekin (DTaP-IPV tehoste =kurkkumätä, jäykkäkouristus, hinkuyskä) annettiin ja Olivia oli ensimmäistä kertaa sen aikana todella rauhallinen! Odotin sellaista huutoa, että kuuluu ulos asti, mutta tyttö oli ihan hiljaa. Kävelyä hän hiukan aristi pari minuuttia rokotteen saamisen jälkeen, mutta rohkaistui taas ja unohti koko piikin. Pahinta koko rokotteessa oli lopulta laastarin pois ottaminen.

Mitat 4v neuvolassa (suluissa 3v neuvolan mitat)

Pituus 102,8cm (95,7)

Paino 14,1kg (12,5)

Pipo 48,7cm (48,4)

Olivian painon seurantaa jatketaan neuvolassa. Ensi kuun lääkärikäynnillä otetaan asia puheeksi ja puolen vuoden päästä tyttö käydään taas punnitsemassa. Tytölle kun pitäisi saada lisää painoa, mutta kahdessa kuukaudessa sitä on vain lähtenyt 100g.

Oliviaa odottaa mun vanhemmilla turvavyöistuin, jonka tyttö jo kovasti haluaisi saada käyttöönsä. Ja niin myös me vanhemmat, joiden elämää helpottaisi pelkkä auton turvavyön kiinnitys turvaistuimen vöiden sijasta. Tällä menolla se kuitenkin saadaan käyttöön vasta joskus ensi vuonna, sillä painoa istuimen käyttäjällä pitäisi olla vähintään 15kg.

Nelivuotias Olivia on jo tosi itsenäinen tyttö. Hän pärjää lähes kaikessa yksin ja haluaakin tehdä paljon asioita itse. Uusien asioiden opetteleminen tuottaa välillä hankaluuksia, sillä tyttö on perinyt äitinsä hermot. Jos joku ei heti onnistu, niin ei huvita sitä harjoitellakaan. Mutta kun tarpeeksi pitkään jatkaa kannustaa, niin lopulta tyttökin innostuu ja oppii todella nopeasti.

Tyttö haluaa auttaa paljon ja siitä onkin suuri apu usein. Saadaan apua siivoamisessa ja vauvan hoidossa, jopa ilman erikseen pyytämistä. Olivia yrittää kovasti kannustaa meitä siivoamaan, sillä häntä tuntuu häiritsevän sotkuinen keittiö ihan yhtä paljon kuin äitiäänkin. Kahtena iltana peräkkäin tyttö jopa muistutti mua, että pyyhkisin pölyt vessanpöntön säiliön päältä. Kaikki muu tuntuukin olevan tärkeää siivota, paitsi oma huone. Mutta mä olen aina ollut ihan samanlainen. Oma huone ja myöhemmässä vaiheessa oma koti oli vaikea siivota, mutta esimerkiksi mun vanhempien luona käydessäni siivosin aina.

Olivia tulee aina olemaan mun vauva. Se jonka kanssa valvoin öisin ja se, josta olin enemmän kuin ylpeä silloin 19-vuotiaana. Yhä olen ja tulen aina olemaankin.

MITEN MENEE?

Istun vihdoin rauhassa sohvan nurkassa tietokone auki ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään. Me aletaan pikkuhiljaa saamaan arjesta taas kiinni eikä enää kuljeta siinä pienessä sumupilvessä, jossa oltiin ensimmäiset päivät kotiutumisen jälkeen.

Palautuminen synnytyksestä on ollut hitaampaa, kuin odotin. Istuminen on edelleen hankalaa eikä kävelykään ole vielä ihan sitä mitä pitäisi. Imetys sen sijaan on lähtenyt hienosti käyntiin ja siitä on suureksi osaksi kiittäminen sairaalavuodeosaston kätilöitä, jotka jokainen (yhtä lukuunottamatta) auttoivat ja tukivat mua siinä, vaikka en edes osannut pyytää apua.

Poika on toistaiseksi ollut todella rauhallinen. Itku tulee lähinnä vain silloin, kun nälkä yllättää eikä maitoa olekaan tarjolla välittömästi. Yöt me nukutaan noin kolmen tunnin pätkissä, mutta välillä nälkä iskee jo tunnin päästä edellisestä ruokailusta.

Olivia taas on suhtautunut vauvaan todella hyvin. Kyllähän hän pikkuveljeä odotti innolla jo kuukausia ennen laskettua, mutta en osannut odottaa että meillä näin hienosti menee. Olivia pyytää monesti päivässä saada pitää pikkuveljeä sylissä, halailee ja pusuttelee tämän päälakea minkä kerkeää ja intoilee kaikille uudesta vauvasta. Hän myös odottaa, että saisi syöttää vauvaa tuttipullosta. Toistaiseksi meillä mennään kuitenkin täysimetyksellä. Kerran yritettiin pojalle tarjota pumpattua maitoa tuttipullosta, mutta ei hän sellaista hyväksynyt. Mutta eipä tuo minua haittaa :)

Imetyksen suhteen mun asenne on muuttunut täysin. Ennen Oliviaa olin varma, etten koskaan imetä. Itketti ja suututti koko ajatus. Synnytyksen jälkeen en saanut tukea asian suhteen, vaan kätilöt olivat sitä mieltä että "kyllä sä pystyt, imetät nyt vaan". En tiennyt imetyksestä mitään ja kun en apua saanut, niin itkin kovempaa kuin Olivia, joka ei meinannut saada otetta rinnasta. Minuutin jälkeen luovutin ja pyysin lisämaitoa.

Olin imetyksestä kirjoittanut TYKSiin lähetettävään kyselyyn lisätoiveiden kohdalle jotakuinkin näin "toivoisin, että saan rauhassa harjoitella imetystä ja toivoisin saavani mahdollisimman paljon tukea". Yksi kätilöistä otti tämän puheeksi synnytyssalissa ja kerroin, että esikoisen kanssa imetys epäonnistui täysin ja nyt toivoisin siinä onnistuvani. Kätilö suhtautui asiaan niin lämpimästi, että koin vihdoin onnistuvani, vaikka vauva ei ollut vielä edes syntynyt. Lopulta homma lähti toimimaan, kuin luonnostaan.

Pitkälle ollaan tultu siitä Annista, joka sanoi "en imetä koskaan", sillä nyt mä voin sanoa "imetin just neuvolan aulassa". Ennen mä katsoin vinoon niitä ihmisiä, jotka imettivät keskellä kauppaa ja nyt mä hyvin todennäköisesti olen yksi niistä, jotka pahoittavat mielensä niistä katseista joita he saavat vain siksi, että ruokkivat nälkäisen lapsensa. En aio luikkia itkevän vauvan kanssa kaupan haisevaan vessaan imettävään vain siksi, että joku ei kestä nähdä lapsen takaraivoa tämän syödessä. Kukaan ei pakota katsomaan.

Mites sitten meidän tuore isä? Pärjännyt paremmin kuin hyvin. Revennyt viiteen paikkaan yhtä aikaa, leikkinyt Olivian kanssa, tukenut ja palvellut mua sekä lellinyt vauvaa. Mua vähän pelottaakin miten pärjään päivät yksin, kun J:n työt alkaa maanantaina. Onneksi Olivia on jo todella omatoiminen, mutta tarvitsee hänkin tietyissä asioissa apua.

♥

PITKÄ ODOTUS PALKITTIIN

Perjantaina 10.6. pitkä odotus palkittiin ja aamun neuvola-aika jäi käyttämättä.

Klo 18:00 meille syntyi terve pieni suuri mies. Painoa pojalla oli 4050g ja pituutta hurjat 54cm.

Huomenna meillä on ensimmäinen neuvola ja yritän kirjoittaa kuulumisia sieltä. Synnytyskertomuksen kirjoitan myöhemmin. Me täällä rauhassa tutustumme toisiimme ja pikkuhiljaa palaamme takaisin arjen pariin :) 

RV 41+1

Edelleen ollaan yhdessä kasassa, vaikka kroppa ja järki yrittää kovasti häätää jääräpäistä vauvaa. Kivut kovenee päivä päivältä, selkä ei enää kestä pidempään (=minuutin) seisomista vatsan painon vuoksi ja koko hereilläoloaikani kohtu yrittää supistella. Suurin osa supistuksista kuitenkin laantuu ennen kuin kunnolla edes alkaa tai sitten päälle jää jatkuva kivuton supistus, jonka aikana maha ei anna periksi mihinkään suuntaan ja liikkuminen on todella vaikeaa. Näin käy yleensä illalla nukkumaan mennessä. Kun sitten tulee niitä supistuksia, niin ne on tuntuvia ja todella napakoita, mutta en voi niitä kipeiksi vielä sanoa.

Mähän kärsin jonkin asteisesta synnytyspelosta, mutta lähes lamaannuttava pelko ja ahdistus käynnistyksestä on yllättänyt munt täysin. Mun ei ole tarvinnut koko asiaa ajatella ennen viime viikkoa ja nyt vaikuttaa siltä, että ilman pakkokeinoja vauva ei synny. Tuntuu vähän samalta, kuin odottaisi adoptiolapsen syntymää, mutta sitten kuuleekin että joudut synnyttämään vauvan itse. Tieto tulee ihan puskista eikä siihen olekaan voinut valmistautua. Joudun valmistautumaan synnytykseen viikossa. Synnytykseen, joka ei ole lähtenyt minusta itsestä.

Olen parina päivänä lukenut erilaisia tarinoita synnytyksen käynnistyksestä ja olen nyt aika hyvin perillä erilaisista käynnistystavoista. En tiedä lisääkö tieto tuskaa tässä tilanteessa, sillä synnytys itsessään on mulle tapahtuma, joka tapahtuu pakosta ja toivon sen olevan mahdollisimman pian ohi. Käynnistys kuitenkin voi venyä monen päivän mittaiseksi ja johtaa lopulta sektioon, johon en mistään hinnasta haluaisi.

Inhoan sisätutkimuksia ja sitä, että mä en täysin hallitse jotain tilannetta. Mulla pitää aina olla mahdollisuus lähteä tilanteesta pois tai tehdä itse jotain, mikä helpottaa mahdollista ahdistusta. Ajatus siitä, että kohdunsuuta suurennetaan keinotekoisesti ballongilla tai että supistuksia voimistetaan väkisin lääkkeillä ei ole mun käsitys siitä, että mä hallitsen tilanteen. Jo pelkkä kalvojen puhkaisu ajatuksena pelottaa.

40+2 ja 41+1. Kohtu näyttää laskeutuneen

Toivo kuitenkin elää vielä, että ei edes päädytä yliaikaiskontrolliin vaan vauva päättäisi sittenkin syntyä ilman pakkokeinoja. 

MUN SAIRAALAKASSI

Sairaalakassiksi nimetty laukku ehti roikkua eteisen naulakossa pari kuukautta, kunnes se siirtyi olohuoneeseen. Laukusta puuttuu vielä kaikki jokapäiväisessä käytössä olevat hygieniatarvikkeet ja muu käyttötavara, mutta suurin osa tavaroista sieltä jo löytyykin.

Paljon olen lukenut kommentteja siitä, kuinka turha sairaalakassi joidenkin mielestä on. Kuinka sairaalassa pärjää pelkällä neuvolakortilla ja kännykällä. Mies voi tuoda loput tavarat seuraavana päivänä. Itse kuitenkin tykkään jo pelkästä pakkaamisesta. Olen ihan pienestä asti jo hyvissä ajoin ennen matkaan lähtöä pakannut laukkuni täyteen kaikenlaista tavaraa, josta suurin osa on lopulta jäänyt käyttämättä. Ruotsin risteilystä kuultiin pieninä ainakin viikkoa ennen lähtöä ja jo samana iltana mulla oli reppu ja käsilaukku täynnä värityskirjoja, kyniä, hiustarvikkeita, lehtiä ja kaikkea muuta mahdollista. Muutama pehmolelukin päätyi aina mukaan. Kirjoitustaito oli pakkaamisessa hyvä, sillä kirjoitin pitkän listan kaikkea mitä tulen mahdollisesti tarvitsemaan. Sitä teen tosin yhä.

Joten mä otan mielelläni laukun mukaan sairaalaan. Sieltä löytyvät hygieniatarvikkeet haluaisin käyttöön mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen ja esimerkiksi nukkumaan en voi mennä ilman hampaiden pesua. Jos kävisikin tuuri ja saataisiin perhehuone, niin en halua olla häätämässä J:tä kotiin hakemaan mulle kaikkea tarvitsemaani.

Mitä sieltä laukusta sitten löytyy?

Siitä on jo lähes neljä vuotta, kun olen viimeksi käyttänyt kuukautissiteitä ja olin sen vuoksi ihan pihalla niitä ostaessani. Jälkivuodolle soveltuvaa sidettä oli todella vaikea löytää, sillä kaikissa pakkauksissa mainittiin, kuinka ohuita ja ihanasti laventelilta ja aloe veralta tuoksuvia niiden sisältämät siteet ovat. Ostin lopulta kahta eri merkkiä ja niistä yösiteet, jotka toivottavasti ovat sitten jotain muuta, kuin ruusun terälehtiä tuoksuineen päivineen. Onneksi synnäriltä voi napata mukaan nipun niitä tiiliskiviä, niin ei ainakaan ole ensimmäisinä päivinä huolta imukyvystä.

Muuten laukusta tulee lähdön hetkellä löytymään:

(pahoittelen kuvien kamalaa laatua, en tiedä mitä puhelimen kamera on nauttinut)

Neuvolakortti ja kukkaro. Ne kulkevat tällä hetkellä joka paikkaan mun käsilaukussa.

Hygieniatarvikkeista hammasharja ja -tahna, shampoo, hoitoaine, saippua, kasvojenpuhdistuaine, deodorantti, sheiveri sekä varmuuden vuoksi muutama liivinsuoja ja siteitä.

Lisäksi hiusharja ja pompula, käsirasva ja huulirasva sekä nenäliinoja.

Laukusta löytyy myös purkkaa, suklaata ja mun kotiinlähtövaatteet, joihin kuuluu lökärit, kaksi toppia ja ohut pitkähihainen sekä muutamat sukat, alushousut ja rintaliivit. Imetysliivejä en ole vielä ostanut, enkä tiedä tulenko sellaisia missään vaiheessa ostamaankaan. Osastolla olen sairaalan vaatteissa, lukuunottamatta sukkia, jotka tuon kotoa. Inhoan sairaalan putkisukkia, jotka menevät jatkuvasti rullalle.

Ennen lähtöä nappaan mukaani vielä omat lääkkeet, kännykän ja laturin sekä meikkipussin, mikäli sen muistan. En osastolla aio meikata enkä välttämättä sieltä kotiin lähtiessäkään, joten en meikkejä ole edes listaani kirjannut.

Vauvan kotiinlähtövaatteet on valmiina kangaskassissa turvakaukalossa. Niistä lisää myöhemmin!