26. syyskuuta 2016

MINÄ RUKOILEN HILJAA TOIVOEN

...että löydät vielä joskus tänne takaisin.

"S näki keväällä, ennen ku edes tiesi sairaudestaan, unta missä äiti sano sille "sun aika on täysi"."

"Mä näin viime yönä unta, missä olin S:n luona. S istui keittiön pöydän ääressä ja kirjoitti jotain. Ajattelin, että se kirjottaa ruokaohjeita E:lle. S sanoi, että on hoitanut pankkiasioita ja Nordea on nyt kunnossa. A, joka oli unessa ja on todellisuudessa S:ää hoitanut lääkäri, oli unessa sanonut S:lle, että tällä on keskiviikkoon asti aikaa."

Ja niin koitti keskiviikko.

Elämä ei ole reilua sai uuden merkityksen, kun viime keskiviikkona täti lakkasi hengittämästä. Täti voitti syövän 10 vuotta sitten, mutta pari kuukautta sitten diagnosoitiin ihan eri syöpä. Monet verikokeet ja kuvaukset suoritettiin tädin voinnin nopeasti heiketessä lopputuloksena vain se, että mitään ei ole tehtävissä.

Mun uskoa koeteltiin joulukuussa 2007, kun mun paras ystävä Mervi hävisi oman taistelunsa syöpää vastaan. Keskiviikkona Mervin nimipäivänä sain puhelun, että tätiä ei enää ole.

Sinä aamuna siivosin hulluna, kun oltiin mun äidin serkun kanssa aikeissa mennä katsomaan tätiä sairaalaan. En katsonut kännykkää koko aamuna ja kun äiti lähetti J:lle viestin, että mun pitää soittaa hänelle, tiesin. Tiesin, ettei sairaalaan lähdetäkään.

Oltiin sitä ennen käyty äitin kanssa kaksi kertaa sairaalassa. Ensimmäisellä kerralla täti vielä jutteli ja pysyi hereillä, mutta pari päivää myöhemmin puheesta ei saatu kunnolla selvää ja täti eli juttujen perusteella nuoruudessaan.

Haluan vielä hetken elää siinä pienessä kuplassa, ennen kuin hautajaisissa se poksahtaa ja kaikki muuttuu todeksi. Mulla on vielä täti ja jouluna mennään koko perhe tädin luo syömään. Täti hössöttää ja pitää Joonasta sylissä. Joonas hymyilee ja Olivia kertoo tädille tarinoita pikkuveljestään. Kaikki on niin kuin ennenkin.

Ei sitä ajattele, että aika loppuu kesken. En koskaan ajatellut tädin iästä huolimatta, että kaikki päättyisi niin pian ja niin nopeasti. Täti ei koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään. Miksi vain hyvät ihmiset saavat noin paskan lopun?

En halua Voimia! tai Jaksamisia! viestejä, sillä joka hetki toivon tämän kaiken olevan vain unta ja aamulla kun herään, kaikki on hyvin. 

Lepää rauhassa S, vielä joku päivä me tavataan 

13. syyskuuta 2016

JOONAS 3KK


Joonas täytti lauantaina jo kolme kuukautta! Miksi aika ei kulu raskaana näin nopeasti?

Tänään käytiin neuvolassa, jossa vastassa oli jälleen uusi kasvo. Sijaisen sijainen. Meidän oma terveydenhoitaja jatkaa opintovapaata koko loppuvuoden. Alkuvuoden ollut sijainen oli meitä vastassa viime kerralla ja nyt se on korvattu loppuvuodeksi jollain toisella terkalla...

Joonas sai kuitenkin tänään ensimmäiset rokotteet reisiin. Nakitin J:n Joonaksen tueksi, sillä kärsin kaikki Olivian rokotukset yksin ja mulle on liian rankkaa kuulla vauvan itkua. En kuitenkaan pystynyt olemaan poissa, kun Joonas alkoi huutaa. Oli pakko mennä tuolin vierelle ja silitellä Joonasta ja heti rokotteiden jälkeen nappasin Joonaksen syliin. Hetken aikaa juteltuani pojalle, pieni rauhottui ja alkoi hamuamaan tissiä. Raukka♥

3kk neuvola (2kk neuvola)
Paino 6840g (5980g)
Pituus  64cm (61,7cm)
Päänympärys 43,2cm (41,4cm)

Neuvolakorttiin tuli teksti Hymyilevä ja tarkkaavainen poika. Pituutta nyt maltillisemmin, painoa tullut hyvin. Rintamaidolla kasvaa. Iho siisti. Sai rokotukset.

Lopuksi puhuttiin soseiden maistelusta, mutta terkan mukaan meillä ei onneksi ole vielä kiire niiden kanssa. Puolen vuoden täysimetystä suositellaan, mutta herkkyyskausi alkaa noin neljän kuukauden kohdalla, jolloin olisi hyvä aloittaa maistelut.


Lauantaina pikkusynttäreiden kunniaksi Joonas kääntyi ensimmäistä kertaa mahalta selälle. Kova on yritys myös selältä mahalle kääntymisessä, mutta vielä on alin käsi tiellä.

Hampaitakin on tehty jo hyvän aikaan, mutta toistaiseksi yksikään ei ole tullut läpi. Nyrkit on koko ajan suussa ja kuolaa valuu solkenaan. Bodyn saa olla vaihtamassa monta kertaa päivässä, kun vielä ei olla panostettu kuolalappuihin. Hampaiden vuoksi poika on ollut muutaman päivän yleisesti melko tyytymätön. Sylissä on hyvä olla, mutta päiväunet on lyhentyneet ja nukahtaminen vaikeutunut.

Muuten poika kyllä jaksaa edelleen hymyillä ja nauraa paljon. Kolmen kuukauden kohdalla yleensä alkava vierastaminen on tullut meille kylään, mutta nopeasti poika tottuu vanhoihin kasvoihin, kun äiti tai isi on koko ajan näköpiirissä.

Te jotka mua snäpissä seuraatte, tiedättekin varmaan pienestä avautumisestani neuvolasijaisestamme. Hänen mukaan Joonasta olisi pitänyt alusta asti pitää lattialla, jotta poika oppisi kannattelemaan päätään. Me oltiin sitä mieltä, että poika oppii sen ihan yhtä hyvin joko sylissä tai sohvalla, sillä Joonas kolautti aina kasvonsa sille alustalle millä sitten olikin. Ei haluttu ottaa pientäkään riskiä siitä, että poika loukkaa lattialla ollessaan. Ollaan molemmat J:n kanssa ehkä jopa liian ylisuojelevia.  Sylissä ollessaan poika on aina kohottanut päätään ja viikko sitten sunnuntaina poika nosti pään todella reippaasti sohvalla maatessaan ja nykyään pitää koko ajan olla pää pystyssä. Hyvin siis meillä opittiin pään kannattelu ilman lattialla makoilua. Nykyään sitäkin uskaltaa jo tehdä ja Joonas viihtyy hyvin viltin päällä.



Mulla vaan on ja pysyy pieni vauvakuume, kun taas tajusin että Joonas todella kasvaa ja kehittyy nopeasti, eikä ole enää mikään pikkuvauva.

11. syyskuuta 2016

10+1 FAKTAA MINUSTA

1. Mulla on todella huono muisti. 
Uusia ihmisiä tavatessani keskityn joko kättelyyn tai johonkin heillä olevaan piirteeseen enemmän kuin heidän nimeensä, joten heti nimen kuultuani unohdan sen.
Tätä postausta tehdessä mulla oli reilusti enemmän, kuin kymmenen faktaa mielessä, mutta unohdin lähes kaikki.
Tenttiä tehdessäni joudun kirjoittamaan kaikki aiheesta muistamani suttupaperille, sillä siististi kirjoittaessani ehdin unohtaa kaiken.


2. Pelkään tuntematonta.
Uiminen meressä tai järvessä pelottaa, sillä en tiedä mitä vedessä on. Pelkään osuvani johonkin tietämättä mikä se on.
Yksin kotona oleminen ja ulkona kulkeminen yöllä pelottaa. En niinkään pelkää pimeää tai ihmisiä, vaan sitä mitä ei ole. En uskalla katsoa parvekkeelle tai saunaan mikäli on pimeää, sillä pelkään näkeväni jonkun tuijottamassa mua. Kyllä, pelkään että joku seisoo meidän lasitetulla parvekkeella neljännessä kerroksessa tai saunassa ilman, että olen kuullut kenenkään tulevan sisälle. Ja se tuijottaa mua. Pelkään jotain, mikä ei ole mahdollista.

3. Saan kikatuskohtauksia.
En tiedä johtuuko se väsymyksestä vai ylienergisyydestä, mutta silloin tällöin kerron jonkin omasta mielestä hauskan jutun ja kikatan sitä niin kauan, että itken.


4. Pelkään ilmapalloja.
En voi edes koskea ilmapalloon. Inhoan sitä miltä ne tuntuu ja pelkään yli kaiken sitä, että ne menevät rikki. Ilmapallon pamaus muistuttaa mua kolarista, jossa oltiin Olivian kanssa kolme vuotta sitten. 

5. Myöhästelen.
Inhoan tätä puolta itsessäni ja muissa. Ihan sama kuinka yritän, myöhästyn. Aina. Kaikkialta. Vaikka kyse olisi vain parista minuutista, se ärsyttää mua. Joskus jopa enemmän kuin sitä toista osapuolta.



6. En pärjää ilman kalenteria.
Vuodesta 2007 olen pitänyt kalenteria ja pari vuotta olen omistanut seinäkalenterin. Muuten en ikinä muistaisi mitään tapaamisia tai edes, että mikä päivä on. 

7. Näen paljon painajaisia. Siis oikeasti paljon
Muistan yhä painajaisen, jonka näin 5-vuotiaana. Siitä lähtien suurin osa mun unista on olleet painajaisia. En edes muista, milloin viimeksi olisin nähnyt unen, joka olisi ollut edes jollain tavalla hyvä. Liian usein herään keskellä yötä niin ahdistuneena unesta, etten millään haluaisi enää jatkaa nukkumista siinä pelossa, että uni jatkuu. Teininä yön läheneminen ahdisti ja valvoin tarkoituksella, sillä mulla oli pitkä kausi, kun näin joka yö painajaisia.



8. Mä en kutia.
Tämä ärsyttää J:tä. Kyllä mua lapsena pystyi kutittamaan, mutta kaksi vuotta sitten, kun tutustuttiin J:n kanssa en enää kutissutkaan. En tiedä mihin se katosi?

9. Itken kaikesta.
Etenkin Joonaksen syntymän jälkeen olen ollut todella herkkä. Lyön varpaani pöydän jalkaan, itken. Näen söpön eläimen, itken. Kinaan J:n kanssa, itken. Joonas itkee, mä itken. Olivia itkee, mä itken. Ja niin edelleen.



10. Uskon kummituksiin.
Mua on aina kiehtonut kaikki yliluonnollinen ja haluan uskoa, että kuoleman jälkeen on elämää. J ei ymmärrä tätä, mutta mä perustelen sen vain sanomalla "jotain jännitystä elämään".

+Olen lätkäfani
2-vuotiaasta asti olen käynyt isäni kanssa katsomassa lätkää. Mun sydän on mustavalkoinen, niin Liigassa kuin NHL:ssäkin.


8. syyskuuta 2016

TÄLTÄ NÄYTTÄÄ SYNNYTTÄNYT NAINEN

Tulipa tässä yksi päivä omaa vartaloa katsoessa mieleen ne jutut iltapäivälehdissä, joissa kerrotaan kuvien kera miltä synnyttänyt nainen näyttää oikeasti. Nämähän on osittain valheellisia juttuja, sillä niihin on jostain revitty aina ne ääripäät. Mukana ei näy niitä naisia, joiden vartaloa raskaus ja synnytys ei ole muuttanut niin radikaalisti.



Kaksi lasta synnyttäneenä mä en näytä siltä, miltä ilmeisesti pitäisi. Mä en ole täynnä raskausarpia ja mahakin on palautunut paremmin, kuin hyvin tekemättä mitään sen eteen. Voin jopa väittää, että edes rannalla kukaan ei tietäisi mun synnyttäneen, jos Olivia ja Joonas ei olisi mukana.

Toki mun vartalo on muuttunut. Ja se on rankkaa ihmiselle, jolla on todella huono itsetunto ja taustalla vakavaa itseinhoa ja rankkaa laihduttamista. Lantio on leveämpi, kuin ennen. Maha on löysempi, sillä iho ei ole vielä kiinteytynyt. Istuessa maha on täynnä makkaroita. Raskauden aikana kertyneet kilot toivat mukanaan vähän lisää selluliittia reisiin ja jenkkakahvat ei ainakaan pienenemään päin ole olleet.



Mun on oltava tyytyväinen siihen, että olen löytänyt J:n. Sen ansiosta en vedä laihduttamista taas överiksi. Kun kuulet joka päivä kuinka kaunis olet ja kuinka hyvältä sun vartalo näyttää, et voi vihata itseäsi niin paljon, kuin ennen olisit vihannut. Ja siitä mä olen kiitollinen. Vaikka joka kerta peiliin katsoessa näen paljon virheitä ja mietin kuinka joku voi näyttää noin inhottavalta, ei se vaikuta mun elämään sen enempää. Vaatteet päälle ja ulos miettimättä hetkeäkään miltä mä näytän ihonmyötäisissä shortseissa, jotka on vielä viime kesänä olleet mulle liian isot.

Molemmista raskauksista arpia tuli vasta loppuraskaudessa. Eikä niitäkään kovin paljoa. Ne ei häiritse ja kannan niitä ylpeydellä. Kun Joonaksen syntymästä oli kulunut kolme viikkoa, ilmestyi mahaan ja reisiin lisää arpia, jotka on jo haalistuneet. 

Vielä on kaksi kiloa raskauskiloja jäljellä, mutta ihannepaino lähenee koko ajan. Siihen mennessä tämä synnyttänyt nainen näyttää kuitenkin tältä. Ihan oikeasti.

4. syyskuuta 2016

HAAVEAMMATTI

Muistan aina, kuinka 5-vuotias Anni julisti tulevansa isona perhepäivähoitajaksi, jotta ei koskaan tarvitse lähteä kotoa töihin. Yhä yläasteellakin olin sitä mieltä, että haluan perhepäivähoitajaksi, mutta pikkuhiljaa päätin, että en halua pitää kotiani työpaikkana.

Yläasteen lopulla piti miettiä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Hain muutamaan lukioon ja raksalle. Raision lukiosta tuli hyväksymiskirje ja olin siihen mennessä ehtinyt jo muuttaa mieleni sen suhteen. Kävin luovuttamassa paikan jollekin, jolla motivaatio riittää lukioon. Lopulta pääsin opiskelemaan rakennusalaa.

Raksalla viihdyin puoli vuotta, mutta lopulta motivaatio opiskeluun loppui. Ala kyllä kiinnosti ja luokan ainoana tyttönä olin mielissäni, sillä en silloin tullut toimeen muiden tyttöjen kanssa. Sairaita vitsejä ja tahallista toisen hermojen menettämistä pitkin päivää, eikä kenenkään selän takana hihitetty. Taivas.

Päätin lopettaa raksalla ja myöhemmin jutellessani raksakaverin kanssa kuulin, että siitä alkoi alamäki. Pari lopetti, koska itse halusi ja muutama potkittiin pihalle. Meidän luokka oli oikea pettymys!

Seuraavaksi marssin työkkäriin, sillä jotainhan mun piti opiskelun sijaan tehdä. Työskentely lasten ja nuorten parissa kiinnosti yhä ja päädyin päiväkotiin alle 3-vuotiaiden ryhmään. Työskentelin päiväkodissa tuttujen työntekijöiden kanssa, sillä olin itse ollut lapsena kyseisessä päiväkodissa hoidossa pari vuotta.

Siellä sain vahvistuksen siihen, mitä todella haluan tehdä työkseni. Viiden kuukauden työkokeilun jälkeen hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Motivaatiota opiskeluun oli edelleen vaikea löytää, joten sen sijaan että olisin valmistunut keväällä 2012, opiskelen samaa alaa yhä.

Opiskelun lopetin kuitenkin sen vuoksi, että tulin raskaaksi. Koulua vaihdoin entisen koulun opettajien ja rakennuksen homeongelmien vuoksi. Ensimmäisenä vuotena Turussa opiskellessani etsin yhä motivaatiota ja alamäki jatkui. Vihdoin ja viimein pääsin aloittamaan koulutusohjelman ja jäljellä oli enää seitsemän kuukautta. Sitten aloin odottamaan Joonasta ja huimauksen vuoksi oli jälleen keskeytettävä opinnot.

Lähihoitajaopintojen aikana olen kiinnostunut erilaisista aloista. Päiväkotiin? Keskolaan? Kouluavustaja? Terveydenhoitaja? Dementiakotiin? Laivanrakentaja? Opettaja? Asianajaja?

Siinä murto-osa siitä, mistä olen haaveillut. Tämänhetkinen ja uskoakseni lopullinen haaveeni on tulla kätilöksi. Työ jota en koskaan kuvitellut pystyväni tekemään. Hyi yök. Joonaksen syntymän jälkeen ala alkoi kuitenkin kiinnostamaan. Kätilöt olivat aivan ihania mua kohtaan ja mä haluan olla yksi niistä, joiden ansiosta tuoreet vanhemmat lähtevät hyvillä mielin kotiin vauvan kanssa.

Opinnoista löytyy pelkkiä hyviä puolia, kun samalla saa sairaanhoitajan pätevyyden. Mikäli ei kätilön töitä ole tarjolla, aina voi etsiä sairaanhoitajan töitä. Olen niin innoissani tästä mahdollisuudesta, mutta samalla pelkään että en pääse opiskelemaan. Ikuinen pessimisti.

Mun tulevan työn kriteerinä on: 1) Olen mahdollisimman paljon erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. 2) Ei yksinäistä työtä. 3) Ei istumatyötä.

Enää pitää 11 kuukauden päästä repiä itsestä ne viimeiset motivaation rippeet, jotta saan vihdoin lähihoitajaopinnot päätökseen ja voin jatkaa ihan uudella tarmolla eteenpäin!


3. syyskuuta 2016

SOKERITON SYYSKUU: PÄIVÄ 3

Vaikka tiesin, että suurin osa mun ruokavaliosta koostuu jostain sokeripitoisesta, en tiennyt että tilanne ihan näin paha on. Ruokavalio tosiaan meni remonttiin enkä tiedä enää mitä söisin.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mulla on oikeasti nälkä, melkein koko ajan. Illalla nukkumaan mennessä ei olekaan ähky ja pään sisällä kiroaminen, kun maha taas pömpöttää, vaan mulla on nälkä. Aamulla heikottaa jo niin paljon, että koko kroppa tärisee eikä puurolautanen meinaa pysyä käsissä.

Kun päivällä tulee se pikkunälkä, tai kun vain tekee mieli syödä jotain, en voikaan enää syödä maustettua jogurttia tai karkkia. Pitää ihan oikeasti keskittyä ja miettiä mitä syön, etten retkahda herkkuihin.

Totaalikieltäytyminen esim. karkeista ei mulle kuitenkaan sovi. Ei tästä täysin sokeritonta syyskuuta tule. Tajusin sen eilen, kun puuroa keittäessäni napsin sipsejä, koska teki niin paljon mieli jotain hyvää. Muutaman sipsin jälkeen pistin pussin syrjään eikä mieli tehnyt enää muuta, kuin sitä puuroa. Jos kiellän itseltäni ihan kaikki herkut koko kuukauden ajaksi, ennemmin tai myöhemmin koittaa se päivä, kun ostan kaupasta karkkia, suklaata ja keksejä ja syön kerralla ne kaikki. Mulle sopii paremmin rajoittaminen.

Heti kun kiellän itseltäni jotain, sitä alkaa tehdä entistä enemmän mieli. En ole varmaan koskaan himoinnut keksejä, mutta nyt voisin tehdä melkein mitä vain jos saisin paketillisen suklaakeksejä.

Tänään söin aamupalaksi pikapuuroa sokeroimattomalla mehukeitolla ja ruisleivän juustolla. Jos söisin niin kuin ennen, olisin syönyt jogurtin ja hetken päästä roikkuisin taas jääkaapin ovessa etsimässä lisää syötävää.

Otin torstai aamuna kuvan vaa'an lukemasta ja olin jo julkaisemassa sitä tänne, mutta en vain kehtaa. Ehkä sitten, kun lukema on sellainen, jonka voin itse hyväksyä. Olen pitänyt mun painon salassa kaikilta, jopa neuvolassa. Jälkitarkastuksessa oli mulle tuntematon hoitaja vastassa, joka pakotti munt vaa'alle. Tähän mennessä ketään ei ole mua sille pakottanut, paitsi minä itse. Aiemmin hoitaja, jota myöskään en ollut ennen nähnyt, tiesi että olin oman terveydenhoitajani kanssa sopinut, ettei mun tarvitse mennä vaa'alle. Jälleen kysyin hoitajalta, että onko mun pakko, niin vastaus oli naurun kera No on. En olisi halunnut lukemaa nähdä enkä olisi halunnut, että sitä kirjataan mihinkään. Mitä ne mun painolla edes tekee?

Tänään vaaka näytti kuitenkin 1,4kg vähemmän, kuin torstaina, että ehkä se tästä vielä hyväksi muuttuu.