SOKERITON SYYSKUU

Reilun tunnin päästä alkaa sokeriton syyskuu. Vajaan kolmen kuukauden aikana olen pystynyt olemaan viisi päivää putkeen syömättä karkkia tai suklaata, muuten olen herkutellut lähes joka päivä. Paino ei ole laskenut moneen viikkoon ja matkaa tavoitteeseen olisi vielä ainakin kahdeksan kiloa.

Moni on puhunut sokerittomasta syyskuusta ja aluksi sivuutin sen kokonaan. Sen kun pidätte... Mutta muutaman eri henkilön #sokeritonsyyskuu -snäpin jälkeen mäkin aloin innostua aiheesta. Ehkä saisin sillä tavalla painoa pudotettua ja jo aiemmin pitämäni viiden päivän herkkulakon aikana oloni koheni huomattavasti, joten voin vain kuvitella miltä kuukauden jälkeen tuntuu. Jo pelkkä onnistumisen tunne houkuttelee.

Kuukauden mittainen herkkulakko tulee olemaan yksi suurimmista haasteista, joita olen itselleni asettanut, sillä sokeriin jää riippuvaiseksi. Mun suhtautuminen syömiseen ei ole vieläkään täysin normaalilla tasolla ja ajatus syömisestä tai syömättömyydestä aiheuttaa helposti ahdistusta. Kaupassa meinaa tulla itku, jos en heti keksi mitä söisin. Lopulta päädyn joko ostamaan kilon karkkia ja kasan ruokaa tai en yhtään mitään.

Karkkiosaston ohi käveleminen ottamatta hyllyltä mitään, on vaikeaa. Illalla kun tekee mieli herkkuja, ravaan jatkuvasti jääkaapilla ja yritän epätoivoisesti keksiä jotain sokerin korvikkeeksi. Nyt yritänkin päästä siitä kierteestä yli.

Sokerittomaan syyskuuhun ei ole mitään tiettyä ohjetta, vaan jokainen luo omanlaisensa tavoitteen ja toteuttaa sitä parhaansa mukaan. Mun sokerittoman syyskuun aikana vältän:

-Karkkeja
-Suklaata
-Limsoja
-Sipsejä
-Maustettuja jogurtteja
-Muroja
-Keksejä
-Kaakaota
-Valmis- ja roskaruokia
-Lisättyä sokeria

Siinä olikin oikeastaan kaikki mitä syön, joten syyskuu on mulle muutoksen kuukausi. Yhden cheat dayn saatan suoda itselleni, kun yhdeksäs päivä on mun synttärit. Muuten lähtee ruokavalio remonttiin. Saa nähdä kuinka käy!

Onko joku teistä ryhtynyt sokerittomaan syyskuuhun?

PIENISSÄ HÄISSÄ, VÄHÄN... HOLLOLASSA

Lauantaina 20.8. lähdettiin pienellä porukalla kohti Hollolan kirkkoa, jossa mun serkku meni naimisiin. Olen kyseisen serkun kanssa nähnyt vain kerran enkä yhtä sanaa enempää vaihtanut, mutta hänen äidilleen oli tärkeää että mennään paikalle.

Olinhan mäkin salaa innoissani, sillä en ole ennen käynyt kenenkään häissä. Mielikuvan seremoniasta ja juhlapaikasta mulle on luoneet ohjelmat, kuten Neljät häät Amerikassa, Satuhäät sekä pari jaksoa Suomen ihanimmat häät -ohjelmaa.

Olin valmiina mielikuvituksellisen muistilehtiöni kanssa tekemään muistiinpanoja koko päivän. Mitä haluan ja mitä en halua omiin häihin. Mieleni kynä ei juurikaan kulunut, sillä tiesin välittömästi että mun häät tulee olemaan kaikkea sitä, mitä serkkuni häät eivät olleet. Oletin aina, että kaikki leikit ja morsiusparin totaalinen nolaaminen olisi ihan kamalaa ja jotain mitä en itse halua kokea tai järjestää, mutta mä jäin kaipaamaan naurua.

Häät olivat tuoreen avioparin näköiset, tai niin ainakin vaimon isä julisti, ja olen tyytyväinen siihen että näin ja koin juuri tällaiset häät. Nyt ainakin tiedän, että leikkejä ja nolostumista vihaavat ihmiset eivät tule pitämään meidän häistä!

Mä  inhoan itseni nolaamista, mutta häät on niin ainutlaatuinen ja once in a lifetime kokemus (ainakin minulle), että haluan niiden olevan ikimuistoiset. Haluan sitten vanhana ja ryttyisenä muistella, kuinka kaikilla oli sinä päivänä hauskaa ja kun jokin meni pieleen, sille voitiin yhdessä nauraa. Ketään tai mitään ei otettu liian vakavasti. Nolo kömmähdys vieraalle tai tarjoilijan kaatama juomalasipino toi hyväntahtoista iloa ja naurua, eikä ketään jännittänyt tai pelännyt mokaavansa. Tahdon sen päivän olevan onnellinen, ihan jokaiselle.

AJATUKSIA IMETYKSESTÄ

Mikäli pahoitat mielesi imetyskuvista, älä jatka lukemista.

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleen imetyksestä puhuessa on ylpeys. Jo ennen ensimmäistä raskautta olin sitä mieltä, että en tule koskaan imettämään. Yhä Olivian synnyttyä olin imetystä vastaan ja itkien jankkasin kaikille etten halua imettää. Enää en tosin muista edes miksi.

Olivian synnyttyä en saanut tukea päätökseeni vaan kuulin perusteluita sille, miksi imetyksestä on pelkästään hyötyä molemmille, vauvalle ja äidille. Maito nousi heti todella hyvin, mutta imetys ei lähtenyt kätilöiden toivomalla tavalla käyntiin. Kun yhdistetään mun kielteinen asenne, kätilöiden painostus ja se, etten saanut muuta ohjeistusta kuin "kyllä sä ny siihen pystyt!", niin lopputulos on helppo arvata. Kyllä mä yritin, mutta luovutin helposti. Kotona en saanut tukea, vain ylimääräisen silmäparin tuijottamassa ja lisäämässä suorituspaineta. Pyysin omaa rauhaa, mutta Olivian isällä oli kuulemma oikeus nähdä. Viikko synnytyksestä mulle tuli kohtutulehdus ja antibioottien aikana maidon tulo loppui. Opin elämään asian kanssa enkä kokenut epäonnistuneeni.

Ajatus imetyksestä ahdisti, kun Joonaksen synnytys lähestyi. Kirjoitin TYKSiin lähtevään synnytystoivelistaan, että haluan rauhassa tutustua vauvan kanssa imetykseen. Kätilö otti asian puheeksi synnytyssalissa ja keskusteltiin hetki mun toiveista. Kerroin halustani yrittää ja toivon saavani mahdollisimman paljon apua ja tukea, mutta en halua yhtään painostusta. Kätilö välitti tiedon seuraavan vuoron kätilölle ja tämä taas sille, joka vei meidät synnytysvuodeosastolle ja niin edelleen.

Olen ikuisesti kiitollinen kätilöille, jotka opastivat mua joka hetki. He kysyivät, että saavatko auttaa ja sain paljon hyviä vinkkejä. Kukaan ei perustellut miksi mun kannattaa imettää eikä kukaan kysymättä tullut tunkemaan tissiä vauvan suuhun. He kehuivat onnistuttuani ja kohottivat mun itsetuntoa. Tunsin vihdoin onnistuneeni ja tekeväni oikein. Koin pärjääväni! Kiitosta ansaitsee myös J, joka aina välillä muistuttaa kuinka ylpeä hän on siitä, että olen onnistunut imetyksessä. Viime neuvolakäynnin jälkeen Joonas söi aulassa ja J totesi, että on ylpeä siitä, kuinka olen rohkaistunut julki-imetyksen suhteen.

Ensimmäinen julki-imetys tapahtui juurikin neuvolan aulassa. Siirsin tuolin odotusaulan nurkkaan ja peitin itseni harsolla. Yritin pysytellä katseilta piilossa, vaikka paikalla ei ollut ketään muuta. Hetkeä myöhemmin aulaan tuli raskaana oleva nainen ja hetken aikaa häpesin itseäni.

Sen jälkeen imetys julkisella paikalla on ollut paljon helpompaa. Luonnollista. Edelleen pelkään jokaisen ohi kulkevan sanovan jotain ilkeää, sillä kaikki ei julki-imetystä ymmärrä tai hyväksy. Vaikka munsta näkyy vähemmän paljasta pintaa, kuin suurimmalla osalla teineistä kouluvaatteissa, on asia ihan eri kun mun tississä roikkuu vauva. Se on joillekin liikaa. Ja olihan se mullekin liikaa vielä muutama kuukausi sitten.

Nykyään häpeänkin sitä, miten ennen ajattelin. Nyt uhmaan lasten kirppiksellä olevaa metri kertaa metri kokoista suljettua imetystilaa ja jään pääsisäänkäynnin eteen tuolille imettämään. Kukaan tuskin edes huomasi, mitä siinä tapahtui. Imetän laivalla, rannalla, puistossa, kaupassa, neuvolassa. Ihan missä vain mun lapselle tulee nälkä. Mä olen yksi niistä onnekkaista, jotka pystyvät imettämään. Siitä mä olen ylpeä.

Ymmärrän silti niitä, jotka eivät julki-imetä. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät joko omasta valinnasta tai vastoin omaa tahtoa pysty imettämään. Meitä mahtuu moneen junaan ja mä olen sekä korvikemutsi että täysimettäjä, joka itkee ja tuntee epäonnistuneensa, kun Joonas syö tuttipullosta. 

JOONAS 2KK

Välillä toivon, että voisin hidastaa aikaa tai palata ajassa taaksepäin. Joskus toivon pystyväni palaamaan jopa synnytykseen asti.

Eilinen vietettiin Joonaksen, Olivian ja mumman kanssa laivalla. Olivian ja Joonaksen ensimmäinen kerta laivalla ja oli munkin edellisestä risteilystä kulunut yli kaksi vuotta. Reissu meni paremmin, kuin oletin. Olivia jaksoi hienosti touhuta koko päivän ja Joonas oli oma kiltti itsensä.

Laivalla, kuten kaikkialla, kuulin kommenttia Joonaksen koosta. "Oho, onpas iso poika!". "No vois kuvitella, että olis vanhempi ku kaks kuukautta!". Mitä sitten?

Olen liiankin tietoinen siitä, että mun pieni poika kasvaa ihan älytöntä vauhtia. Tänään puin pojalle hetki sitten esiin ottamani 62cm bodyn, mutta nappeja ei ihan noin vain laitettukaan kiinni. Jälleen kerran yksi body jäi lyhyeksi.

2kk neuvola (5vko neuvola)

Paino 5980g (5100g)

Pituus 61,7cm (56,8cm)

Päänympärys 41,4cm (39,7cm)

Neuvolakorttiin tuli teksti Suloinen hymypoika! Nyrkit löytäneet tien suuhun, juttelee. Kasvaa hienosti! Suussa hieman sammasta ja päässä karstaa. Rokotusohjelma aloitettu.

Ensimmäinen rokote siis saatiin. Suun kautta annettava RotaTeq, joka ei onneksi mitään pahoja oireita aiheuta. Ollaan niin hyvin vältytty kaikilta vatsaongelmilta, että en usko elämän kaatuvan jos niitä pariksi päiväksi tulee.

Mulle Joonas on maailman suloisin poika enkä välitä kuinka paljon poika painaa. Tietysti haluaisin pitää pojan pikkuisena vauvana niin pitkään kuin mahdollista, mutta se kun ei ole mahdollista niin olen onnellinen siitä, että poika kasvaa.