KUKA IHMEEN OLIVIA?

Olivia on loputon määrä rakkautta pienessä paketissa. Niin raivostuttava, että toivoisin pääseväni viikoksi pois arjesta, mutta ajatus katoaa hyvin pian tajutessani, että en pystyisi olemaan siitä pienestä riiviöstä erossa niin pitkään.

Kun Olivia menee yökylään isälleen tai mun vanhemmille, huokaisen helpotuksesta kun kotona on niin hiljaista ja rauhallista. Hetkeä myöhemmin taas itken sitä suunnatonta ikävää, kun en saa antaa lapselleni hyvän yön haleja ja kymmentä hyvän yön suukkoa. "Rakastan sinua äiti. Ja rakastan myös pusuja", ja sitten pussataan niin, että molemmat nauraa.

Olivia syntyi 16. kesäkuuta 2012 klo 9:12. Pieni tyttö painoi 3585g ja oli 51cm pitkä. Olivia -nimeä pieni Nyytti oli kantanut jo pitkään ennen syntymäänsä.

Olivia on ollut syntymästä asti rauhallinen. Yöt meni osastolla huonosti, kun imetys ei meinannut onnistua ja siihen painostaminen vaikeutti asiaa entisestään. Olivia huusi koko ensimmäisen yön ja lopulta päätyi viihdyttämään yöhoitajia, jotta tuore äiti saisi nukkua edes pari tuntia. Pieleen meni, sillä ei siinä olen-maailman-paskin-äiti -vollotuksen aikana paljoa nukuttu.

Kotiin päästyämme en ajatellut hetkeäkään, ettenkö pärjäisi vauvan kanssa. Tyttö vaikutti yleisesti ottaen tyytyväiseltä. Imetys ei ottanut onnistuaakseen ensimmäisenä päivänä, kun meitä vahti yksi ylimääräinen silmäpari. Sitten itkettiin molemmat ja äidillä oli kova ikävä takaisin sairaalaan, jossa ystävällisen hymyn kera sanottiin, että ei ole mitään hätää.

Kahdestaan Olivian kanssa arki sujui hyvin. Parhaiten tyttö viihtyi sylissä tai vähintään sohvalla kosketusetäisyydellä. Tehtiin yhdessä kotitöitä, joka oli yhdellä kädellä vaikeaa ja hidasta, mutta kaikki tuli tehtyä. Olivia nukkui kuitenkin päivällä hyvin, jolloin sain joko itse levätä tai tehdä ruokaa, jota en uskaltanut tehdä pieni sylissä. Olen surkea kokki, ja onnistun aina polttamaan käteni joko kuumaan veteen tai paistinpannulla pomppivaan öljyyn.

Kun Olivia alkoi opetella pään kannattelua ja kääntymistä, hän viihtyi jo paremmin itsekseen lattialla leikkimaton päällä. Silloin äidillä oli vapaat kädet pidempään ja kotityötkin onnistuivat paremmin. Lopulta kuitenkin päädyin pitämään Oliviaa sylissä, sillä molemmat oltiin siten tyytyväisiä.

Illat olivat alusta asti ne vaikeimmat hetket. Kävelin asuntoa ympäri Olivia sylissä tunnista kolmeen tuntia. Vaikeinta näissä illoissa oli se toinen vanhempi, jolta ei saanut tukea eikä apua. Kävelin ja itkin, koska en olisi jaksanut enää. Ja sitten itki Oliviakin. Älä sitä ny mulle anna, ku ei se tähän ainakaan nukahda! Öisin Olivia heräsi parin tunnin välein joko syömään tai hamuamaan tuttia takaisin.

Kun muutettiin Olivian kanssa kahdestaan asumaan, illat jatkui vaikeina kun aina opittiin joku uusi juttu, jota olisi ollut kiva harjoittaa koko yö. Pinnasängyssä pyörittiin oman navan ympäri, kiljuttiin, työnnettiin jalat pinnojen väleihin ja sitten huudettiin, kun ne jäi jumiin. Vedettiin peitto naaman päälle ja pois, ja sitä kikatettiin pitkään. Lopulta vain huudettiin naama punaisena, kun väsytti, mutta ei haluttu nukkua.

Muutoin tyttö oli edelleen hyväntuulinen. Olen aina sanonut kaikille lyhyesti, että Olivia on helppo lapsi. Vieraita ihmisiä katsotaan hetki kummaksuen, mutta hetken päästä selitetään taukoamatta ja halutaan leikkiä. Moni asia naurattaa ja suurin osa päivästä kuluu hymyillessä. Odotan yhä sitä pahinta uhmaikää.

Eläimet on aina olleet Olivian mieleen, etenkin koirat ja kissat. Huolehtivainenkin tyttö on ollut aina. Tulee aina huono omatunto, jos Olivia näkee äitinsä itkevän. Kyyneleet ei lopu varsinkaan siihen tytön huolestuneeseen ilmeeseen tai siihen, että tyttö tuo rakkaimman unikaverinsa lohdutukseksi, antaa halin ja käskee rutistamaan pehmokissaa oikein kunnolla, että tulee parempi mieli.

Ensiaskeleensa Olivia otti vähän reilu vuoden ikäisenä, 1v 3vko, ja siitähän riemu repesi. Siitä lähtien on ollut vauhti päällä ja sitä riittää yhä tänä päivänäkin.

Olivia on nyt 3 vuotta 8 kuukautta. Hän on iloinen, kiltti, huolehtivainen, rakastava, luottavainen ja puhelias. Lempipuuhia on kirjojen lukeminen, vauvan hoitaminen, piirtäminen ja maalaaminen, pallon potkiminen ja heittely sekä jumppaaminen. Musiikki on ollut lähellä Olivian sydäntä aina. Jo sikiöaikana eniten liikkeitä sai aikaan reipas poppimusiikki. Ehdoton lemppari, jolloin äidin kylkiluut sai kyytiä, oli silloinen Euroviisu voittaja Loreen kappaleellaan Euphoria.

Koko ajan pitäisi olla enemmän tai vähemmän liikkeessä ja monta kertaa päivässä pääsemme hämmästelemään ja taputtamaan tytön hienoille tanssiliikkeille ja poseerauksille. Tyttö tykkää saada reaktioita aikaiseksi muissa ihmisissä, varsinkin muiden naurattaminen on selvästi tytölle mieleistä.

Olivia onkin aina ollut kova pelleilemään ja mitä enemmän vauhtia, sen parempi. Keinulla on ihan pienestä asti keinuttu niin hurjia vauhteja, että muut vanhemmat puistossa katsoivat paheksuvasti. Mutta minkäs teet, kun tyttö alkaa kiukutella liian hitaissa vauhdeissa ja on se vaan ihanaa kuunnella tytön riemunkiljahduksia, kun keinuminen ottaa vatsanpohjasta.

Kun kotiolot ei tunnu enää riittävän Olivian menoon, ollaan alettu etsiä hyvää harrastusta, jossa tyttö pääsee kuluttamaan ylitsepursuavaa energiaansa sekä hyödyntämään kaikki hienot voimisteluliikkeensä. Nyt kun J käy koulussa ja töissä enkä mä ole tarpeeksi voimissani, jotta voisin riehua Olivian kanssa, käy hän kolme kertaa viikossa päiväkodissa. Siellä hän saa riehua kavereiden kanssa mielin määrin.

Oliviaa on alkanut kiinnostaa kirjaimet ja sanat. Aina jotain luettaessa hän kysyy "mitä tuossa lukee?" ja hän tunnistaa kirjaimet A, O ja S. Välillä kuuluukin riemastunut huuto "Tuossa on O kuin Olivia!" tai "Tuo on S niin kuin Sinikka!".

Hämmästyn joka kerta vanhoja kuvia katsoessa, että kuinka lyhyessä ajassa voi pieni ihminen kehittyä. Ja kun miettii, että Olivia osasi vain muutaman sanan kun hän on ensimmäisen kerran tavannut J:n ja viime kesäkuussa otetuissa kuvissa Olivia näyttää vielä niin vauvalta. Ehkä mä vuoden päästä hämmästelen, että kuinka pieni Olivia on ollut, vaikka tällä hetkellä hän vaikuttaa jo niin isolta tytöltä. Ei häntä enää pikkuiseksi saa kutsuakaan :)

Toivottavasti sain luotua teille jonkinlaisen mielikuvan meidän hurjapäästä. Toki juttua voisi tulla paljon enemmänkin, sillä tämän tapauksen kanssa ei ole yhtään tylsää päivää ♡

24022016

Aamu alkoi mun osalta klo 8, kun vihdoin jaksoin nousta sängystä ylös. Olohuoneessa J jo pelasi korttia Olivian kanssa, joka oli aamupalan syönyt ja vaatteet vaihtanut. Pistin itseni rauhassa kuntoon ja ruvettiin tekemään lähtöä neuvolaan.

Neuvolassa juteltiin paljon supistuksista ja muista kivuista/vaivoista, joita nyt on ollut. Nappulan syke oli jälleen +150 ja liikkeet ++. Varattiin seuraava neuvola-aika kuukauden päähän, jossa mua sitten odottaa sijainen.

Neuvolan jälkeen jäätiin hetkeksi kotipihalle leikkimään. Otettiin kovat vauhdit keinussa, käytiin tutkimassa jalanjälkiä ja laskettiin liukumäestä noin sata kertaa. Hiukan alkoi harmittaa, kun hiekkalaatikossa ei voinutkaan tehdä hiekkalinnaa eikä liukumäen alla olevasta hiekasta saanut mitään irti. Silloin oli hyvä hetki mennä sisälle tekemään ruokaa.

Päiväunien jälkeen alettiin maalaamaan sormiväreillä. Se olikin pitkästä aikaa niin hauskaa, että hommaa jatkettiin vielä illalla, kun Olivia tuli takaisin muutaman tunnin vierailulta isänsä luota. Samalla aloitettiin pieni projekti, jonka keksin eilen illalla. Ostin pienen vihon, johon Olivia saa kerran kuukaudessa piirtää ihmisen sekä kirjoittaa oman nimensä. Siitä on kiva seurata, kuinka piirtäminen ja kirjoittaminen iän myötä kehittyy. Yritän muistaa toteuttaa saman Nappulan kanssa, sillä mitä aikaisemmin tuon aloittaa niin paremmin sen muutoksen näkee ja voi seurata, kuinka nopeasti sutusta tulee pääjalkasia! Riippuen tietysti siitäkin, kuinka kauan projektia jatkaa.

Dyyyyd?

Huomenna on luvassa rauhallisempi päivä, sillä tämän päivän touhuaminen olikin masulle liikaa. Nyt voin levähtää sohvalla ihan omassa rauhassa, kun sekä Olivia että J nukkuu. Toisin sanoen siivoan keittiön ja täytän pesukoneen huomista varten.

26+0

Sikiö alkaa reagoida kohdun ulkopuolelta tulevaan valoon

Tänään tuli jälleen yksi viikko lisää ja oirelistaan voi samalla kirjata yhden oireen lisää. Vielä olisi se 14 viikkoa odottamista mikäli kaikki menee hyvin, joten en halua edes ajatella kuinka tukala olo mulla loppuraskaudessa on.

Luin yhdeltä keskustelupalstalta mun vanhoja kuulumisia, joissa kerron tuntemuksia Oliviaa odottaessa. Viikolla 37 valittelin tukalaa oloa ja öisin ilmenevää hengenahdistusta. Siinä vaiheessa oli ruvennut tulemaan kivuttomia supistuksia, jotka jatkui kivuttomina seuraavat kaksi viikkoa. Vähän naurahdin, sillä nuo ja moni moni muu vaiva kiusaa mua jo nyt. Osa supistuksista on kipeitä ja tällä hetkellä suurin osa päivästä menee makuuasennossa, joko heikotuksen tai erilaisten kipujen vuoksi. Päivisin riivaa myös tolkuton väsymys, joka katoaa sopivasti illaksi. Ja sitähän ei helpota se, että joudun makaamaan sohvalla, sillä istuminen yhtään pidempään kuin pakollista on tukalaa ja kivuliasta. Kylki vihoittelee, tuntuu että kaikki sisuskalut on liiskattu ja happi kulkee juuri ja juuri.

Voisi kuvitella, että toista lasta odottaessa olisi varmempi oireiden suhteen ja luottaisi siihen, että kaikki on hyvin. Mulla se on toisinpäin. Oliviaa odottaessa soitin kerran äitiyspolille enkä muista kirjanneeni mieltä askarruttavia asioita ylös neuvolaa varten. En käynyt yhtäkään ylimääräistä kertaa neuvolassa, sillä oli itsestäänselvää että kaikki on hyvin ja lapsi on terve. 

Nyt ravaan neuvolassa yhtenään, kyselen käynnin päätteeksi kaikenmaailman kivuista ja varmistan, että kaikki on varmasti kunnossa ja tuntemukset normaaleja raskauteen kuuluvia. Kivut jää mieleen ja jää vaivaamaan. Jokainen supistus huolettaa ja olo on jo nyt kärsimättömämpi, kuin silloin vajaa neljä vuotta sitten, kun laskettuun aikaan oli jäljellä alle kaksi viikkoa.

Olivian puolesta tämä harmittaa kaikkein eniten. Hän kun ei voi millään ymmärtää, miksi äiti ei nouse sohvalta just nyt ja miksi äiti ei jaksa enää leikkiä hippaa. Äitin masua pitää varoa eikä äiti enää pysty iltaisin löhöämään vieressä kun iltasatu on luettu. Kun vain saisi toisen ymmärtämään minkälainen olo äitillä on, kun sanotaan että masu sattuu. Sitten hän silittää masua ja kysyy, että huomasiko pikkuveli sen, kun hän kiltisti silitti ♡

HIIVATTOMAT PORKKANASÄMPYLÄT

Yhtäkkiä alkoi kamalasti tehdä mieli itse tehtyjä porkkanasämpylöitä, niin niitä oli sitten pakko tehdä! Tuorehiivaa on pakkasessa, mutta olisi pitänyt odottaa sen sulamista eikä nobody got time for that!, joten käytin hiivatonta reseptiä.

Hiivattomat porkkanasämpylät
5 dl vettä
1½ rkl siirappia
½ tl suolaa
½ dl öljyä
3 pientä porkkanaa
2 tl leivinjauhetta
n. 15dl vehnäjauhoja tai mitä itse tykkäät käyttää

Mittaa vesi, siirappi, suola ja öljy kulhoon. Raasta porkkanat ja lisää kulhoon. Sekoita jauhot ja leivinjauhe toisessa kulhossa. Sekoita sitten neste ja jauhot keskenään tasaiseksi taikinaksi. Pyöritä taikinasta sämpylöitä ja paista uunissa 225 asteessa 10-15 minuuttia.

Tästä ohjeesta tuli 11 sämpylää ja avokeittiön ansiosta olohuone niin kuumaksi uunin lämmöstä, että taidan viettää loppuillan tekemättä mitään erityistä. Hauskaa lauantai-iltaa kaikille!

MINUN ÄITIYTENI

Tämä postaus on ollut pitkään luonnoksissa. Lähes joka päivä olen tätä selannut ja miettinyt, että onko tämä asia, josta haluan puhua avoimesti näin paljon. Mutta tämä, kuten kaikki muutkin postaukset kertoo mun elämästä, joten tässä tämä nyt on.

☆ ☆ ☆

Tähän postaukseen sain idean Emmin kirjoituksesta Nuorena äidiksi. Alkuperäinen idea mulla oli kirjoittaa millaista elämä olisi ilman lapsia, mutta kirjoittaessa tekstistä tuli jotain ihan muuta.


Kun aloin odottaa Oliviaa, olin juuri täyttänyt 19 vuotta ja henkisesti kakaran tasolla. Olivian isä olkoon tässä tarinassa vaikka Matti painosti aborttiin ja kaksi kertaa soitin ehkäisyneuvolaan varatakseni ajan. Lopulta kuitenkin päädyin tekemään päätöksen oman pääni mukaan, enkä ole katunut sitä päätöstä hetkeäkään.

En silloin kokenut ryyppäämisen ja tupakan polttamisen lopettamista mitenkään vaikeana. Olin rellestänyt enemmän kuin tarpeeksi, joten alkoholiton ja nikotiiniton elämä oli yllättävän helppoa ja mukavaa. En myöskään kokenut jääväni mistään paitsi.


Kun huimaus alkoi toisessa raskauskolmanneksessa, se rajoitti paljon mun menemisiä, mutta toisaalta tykkäsin olla kotona ja virkata vauvalle vilttejä ja sukkia. Välillä harmitti, kun en enää voinut käydä mun parhaan kaverin kanssa ulkona, mutta tiesin että tilanne on väliaikainen, joten pärjäsin mielestäni hyvin yksinkin.

Tammikuussa lopetin koulun ja helmikuussa pääsin töihin päiväkotiin. Siellä mun oli tarkoitus työskennellä toukokuuhun asti, jolloin alkaisi äitiysloma. Yhtenä aamuna kesken lasten aamupalan jouduin menemään leikkihuoneen sohvalle makaamaan, sillä tuntui että koko maailma pyörii ja lujaa. Toisesta ryhmästä tuli hoitaja tuomaan mulle sokeripaloja ja kyseli vointia. Pikkuhiljaa niitä pieniä alle 3-vuotiaita lapsia alkoi nousta ruokapöydästä ja tulla leikkihuoneeseen. Pari reipasta kiipesi mun päälle istumaan ja hymyili tyytyväisenä. Yksi taapersi mun viereen kirjan kanssa ja yritti katseellaan pyytää lukemaan sitä. Lopulta äitini vei munt lääkärin vastaanotolle ja siihen päättyi mun työskentely siinä päiväkodissa. Loppuraskauden vietin aikalailla sohvalla.

Huhtikuun lopulla päädyin äitiyspolille kahdeksi yöksi pitkään jatkuneen kylkikivun vuoksi. En tiedä mitä taikoja ne siellä teki, mutta niiden kahden yön aikana kipu lähti ja pysyi poissa. Kyseessä oli siis munuaisessa ja munuaisaltaassa ollut laajentuma.


Mattia ei kiinnostanut missään vaiheessa.  Se ei tullut neuvolaan mukaan eikä kysellyt miten siellä meni. Ensimmäisessä ultrassa äiti oli mun mukana, seuraavissa olin yksin. Olin yksin niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Matti ei tukenut mua missään vaiheessa, päinvastoin se haukkui mun ulkonäköä ja kaikkea mitä tein. Olin laiska, kun lopetin työskentelyn päiväkodissa ja tein kaiken väärin. Matti halusi mennä kanttiiniin synnytyksen ajaksi ja tullessaan seuraavana päivänä katsomaan Oliviaa, jätti hän mun auton sakkopaikalle ja pisti munt maksamaan siitä tulleen sakon, "koska se on sun auto".

Olivian syntymän jälkeen olin kuin toinen ihminen. Vaikka painoa oli yhä yli kymmenen kiloa enemmän kuin ennen raskautta, en huomannut sitä. En kokenut olevani lihava ja ruma. Olin äiti ja tyttäreni onnellisuus oli mulle tärkeintä. Matti kommentoi jatkuvasti mun muuttunutta vartaloa hyvin negatiiviseen sävyyn, joskus ihan suoraan kuvaillen kuinka kuvottavalta mun reidet näyttää. Sen vuoksi liikuin paljon ja söin vähän. Raskauskilot karisi kolmessa kuukaudessa ja seitsemän kuukautta synnytyksen jälkeen painoin 12 kiloa vähemmän, kuin ennen raskautta. Siinä vaiheessa olin jo muuttanut Olivian kanssa pois Matin luota.

Muuton jälkeen käytiin Olivian kanssa paljon ulkona. Asuttiin suuren leikkipuiston vieressä ja kävelymatkan päässä kaikesta. Käveltiin joka päivä vähintään kaksi pitkää vaunulenkkiä ja vietettiin pitkiä aikoja puistossa. En osannut edes kaivata mitään muuta. Mun vanhemmat on olleet alusta asti niin innoissaan Olivian elämässä mukana, että pääsin ulos aina kun halusin, mutta kun sitä omaa aikaa oli, se painottui lähinnä lenkkipolulle.

Matin vuoksi en ole koskaan päässyt täysillä nauttimaan äitiydestä ja siitä, että mulla on maailman ihanin tyttö. En ole vielä tähänkään päivään mennessä saanut olla rauhassa äiti mun lapselle. En saa itse päättää miten mun lapsi kasvatetaan ja se on yllättävän rankkaa.

Äidiksi tuleminen on osa mun elämää, enkä voi ajatella että olisin menettänyt hetkeäkään mun nuoruudesta sen vuoksi. En koe, että mun elämä olisi yhtään sen parempaa, jos mulla ei olisi Oliviaa ja kolmen kuukauden päästä syntyvää Nappulaa, päinvastoin. En osaa kuvitella millaista mun elämä olisi, jos olisin lapseton. Luultavasti tekisin paljon asioita, joita katuisin myöhemmin ja ryyppäisin suurimman osan rahoistani. Olen onnellinen äitinä, enkä vaihtaisi tätä mihinkään ♡

SIIVOUSPÄIVÄ MUKA

Ja niin taas yö vaihtui aamuun lähes samoilla silmillä. Unta alle kaksi tuntia ja heti auton rattiin. Olivia päiväkotiin ja minä istumaan pehmeälle nojatuolille juttelemaan syvällisiä stereotyyppisen psykologin kanssa.

Käytiin läpi raskauteen ja synnytykseen liittyviä asioita ja pelkoja, puhuttiin paljon mun ja J:n suhteesta ja mun unettomuudesta, mutta suurin osa ajasta käytettiin mun itsetunnosta ja oman kehon kuvasta puhumiseen. Tänään oivalsin uusia asioita ja nauroin paljon, sillä vitseistä päätellen  psykologini on yhtä tyhmä kuin minä.

Suunnittelin siivoavani koko kämpän ja tekeväni ruokaa kun pääsen kotiin. Päätin, etten nuku tänään päiväunia. Pikaisesti kaupasta pakollinen tulppaanikimppu ja pari litraa maitoa lisää. Kotona sain kukat maljakkoon, jonka jälkeen istahdin sohvalle. Hetken päästä jo makoilin peiton alla sängyssä. Herätys soi tunnin päästä, mutta ylös pääsin vasta kolme tuntia myöhemmin, kun J tuli töistä.

kuva Instagramista

Lopulta sain kuin sainkin keittiön siistiksi ja vielä riittäisi energiaa kaappien järjestelyyn, mutta J, joka ei nukkunut hetkeäkään yöllä, nukkuu vuorostaan päiväunia. Suuremmat kolistelut saa jäädä siis myöhempään, nyt kun Oliviakin meni mun vanhempien luo yökylään.

Siivoaminen ei kuitenkaan ollut tänään ainut asia, jota laiminlöin. Lauantaina suunnittelin meille tämän viikon ruokalistan, johon käytiin ostamassa kaikki tarvittava sunnuntaina. Tähän päivään asti meni ihan hyvin, vaikka ruoanlaitto ynnä muu on tällä hetkellä melko hidasta, kun välillä ei makuuasentokaan riitä helpottamaan huimausta ja heikotusta.

Aion jatkaa tätä tyyliä, sillä se säästää aikaa ja rahaa. Ei tarvitse joka päivä käydä kaupassa nälkäisenä, kun jääkaapissa ei ollutkaan mitään syömiskelpoista. Oliviallekin tekee hyvää alkaa syödä jotain muuta, kuin jauheliha- tai kanakastiketta, sillä hän on tällä hetkellä entistä vähäruokaisempi. Tyttö kasvaa niin nopeasti, ettei paino pysy enää vauhdissa mukana.

Eilisen illan virkkaustyönä oli Nappulalle villapaita. Olen ihaillut sitä Pinterestissä jo jonkin aikaa ja eilen vihdoin kävin hakemassa siihen langat. Lopputulos on hieman ohjeesta muunneltu ja olen siihen oikein tyytyväinen.

Eiköhän tässä ollut höpötystä tarpeeksi tällä kertaa. Huomenna meillä on Olivian kanssa taas vapaapäivä ja tiedän että sanon näin aina, mutta tosissani taas yritän ryhdistäytyä ja pitää hauskan päivän tyttäreni kanssa.

Hauskaa viikkoa kaikille!

LASKIAISTIISTAI

Aamuinen lääkärikäynti meni hyvin ja nopeasti. Sain onneksi pelkkiä hyviä uutisia. Neuvolakorttiin merkattiin ruksit kohtiin "kohdunsuu kiinni" ja "kohdunsuu pehmeä". Ohje oli ottaa rauhallisemmin, mutta voiko tämän rauhallisemmin enää ottaa?

Tänään poksuu 24+0. Vau.fi sivun mukaan Nappula painaa tällä viikolla 650 grammaa ja pojan koko pituus on huimat 29cm. Lääkärikäynnillä syke oli +145 ja liikkeet ++. Pikainen ultraus kertoi pojan loikoilevan kohdussa pää alaspäin ja sen kyllä sain todistaa myöhemmin ihan ilman ultraakin. Sai nimittäin kylkiluut melkoista kyytiä!

Tämä ilta on muuten ollut liikkeiden suhteen melko rauhallinen. Ehkä pieni mies kerää voimia riehuakseen yöllä, kun äiti yrittää nukkua :)

Muut suunnitelmat tälle päivälle meni uusiksi, kun Olivialle nousi kuume yön aikana. Kummitätinsä kanssa hän ehti aamulla viettää reilun tunnin ja sitten olikin aika pikkuhiljaa mennä päiväunille. Koko päivä meni enemmän ja vähemmän makoillessa, mutta saatiin illalla leivottua niitä pullia!

Tiedossa on nyt ainakin kaksi vapaapäivää, mutta mitään kummempaa ei olla suunniteltu. Mennään Olivian voinnin ja jaksamisen mukaan. Huomenna illalla mun vanhemmat tulee käymään kahvilla ja jos Olivia on kunnossa, niin torstaina meitä tulee pitkästä pitkästä aikaa moikkaamaan mun serkku 1,5v poikansa kanssa.

KÄSITÖITÄ

Olen tämän läppärini kanssa taistellut jo pidemmän aikaa. Kone toimi todella hitaasti, joten ei ole blogiakaan sen vuoksi tullut kovin usein kirjoitettua. Nyt on kaikki nollattu ja Windows 10 asennettu, enkä voinut edes uskoa, että tämä rakkine voisi toimia näinkin nopeasti! :D

☆ ☆ ☆

Tänään käytiin porukalla hakemassa Martille uusi terraario. Se on hieman vanhaa isompi ja chinchillalle sopivampi kahden lasitason ansiosta. Martti on aiva innoissaan, kun saa kiipeillä ja on enemmän tilaa riehua :) Ehkä hän nyt vähän piristyy eikä enää pelästytä mua uusilla hienoilla nukkuma-asennoillaan.

"Koitas arvata olenko hengissä vai en!"

Asiasta kolmanteen, mulla on taas raskauden aikana hinku tehdä käsitöitä. Jopa sellaisia, joita en osaa. Mutta kun pakko kokeilla kaikkea! Aloitin ensimmäisenä Olivialle vilttiä, joka jäi kesken ultran jälkeen. Poikalupaus vei mut heti kauppaan lankaosastolle etsimään sinistä lankaa. Nappulan viltti valmistui nopeasti ja jäi suunniteltua pienemmäksi. En kokenut tarpeelliseksi tehdä siitä kovin suurta ja se onkin enemmän kuin sopiva peitoksi turvakaukaloon.

Mun suurin ongelma käsitöiden suhteen on se, että aloitan uutta ennen kuin vanha on valmistunut. Yksi villasukka tulee kyllä helposti valmiiksi asti, mutta toista aloittaessa ei enää kiinnostakaan ja sitten ne jää pitkäksi aikaa odottamaan uutta inspiraatiota.

Nyt puikoilla on villasukka isälleni. Olen jo kahden vuoden ajan yrittänyt saada aikaiseksi HIFK:n logolla varustettua sukkaa, siinä onnistumatta. Nyt mulle ehdotettiin silmukoiden jäljentämistä, jota en ole koskaan ennen tehnyt. Ensimmäinen sukka valmistui nopeasti, mutta siinä oli liikaa silmukoita ja logosta tuli todella epäsiisti, joten aloitin toisen sukan teon vähemmällä silmukkamäärällä ja tehden osan logosta suoraan varteen.

Nyt sukka odottaa inspiraatiota, sillä varsi on todella hidas tehdä näin miten sen nyt teen. Muuten lankalaatikoistani löytyy 1,5 sukkaa Olivialle, yksi sukka äidilleni sekä yksi sukka ja yksi tumppu Nappulalle. Innostusta odottaa myös se Olivian viltti.

Seuraava kunnianhimoinen haaste mulle, joka olen ommellut ompelukoneella muuta kuin suoraa viivaa viimeksi yläasteella, on unipesä Nappulalle. Törmäsin kyseiseen keksintöön lastentarvikeliikkeessä käydessäni ja tulin siihen tulokseen, että ennemmin yritän tehdä kyseisen ei-niin-välttämättömän itse, kuin maksaisin siitä sen vajaa 60 euroa. Ohje vaikuttaa helpolta, ehkä jopa liiankin helpolta, niin saa nähdä kuinka käy.


Huomenna on meidän perheen yhteinen vapaapäivä. Olivia pääsee aamulla pitkästä aikaa leikkimään kummitätinsä kanssa, kun vihdoin koittaa mun pelätty lääkärikäynti. J tulee henkiseksi tueksi mukaan, kun käydään varmistamassa ettei supistukset ole saaneet mitään ei-toivottua aikaan. Lääkärin jälkeen Olivia pääsee äidin pikku apulaiseksi, kun leivotaan yhdessä laskiaispullia. Jos huomenna olisi mun tsemppipäivä ja käytäisiin vähän ulkoilemassakin :)


<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14698147/?claim=q44b4344ejm">Follow my blog with Bloglovin</a>

CHAPTER 2 OF 12

Olen ollut laittoman laiska blogin puolella. Ajatus ei kulje, niin on vaikea saada aikaan mitään julkaisukelpoista. Siksi päätin eilen illalla julkaista teille luonnoksissa jonkin aikaa odottaneen tekstin.

Tällä hetkellä olen korviani myöten täynnä tätä raskautta. Ja sen myöntäminen tuntuu pahalta jo pelkästää siksi, että me odotettiin kahta viivaa testiin viisi kuukautta ja monet paljon paljon pidempään, enkä siltikään osaa olla tästä hetkestä kiitollinen. Rakastan vauvamahaani ja rakastan joka hetki kasvavaa pientä Nappulaa, mutta kaikki nämä oireet alkaa käydä todella raskaiksi. Viikon putkeen kestänyt päänsärky alkaa syödä voimia ja uutena tuttavuutena on supistukset. Tänään neuvolakäynnin lopussa varattiinkin supistusten vuoksi ylimääräinen lääkäriaika ensi viikolle. Supistusten lisäksi suht uutena kaverina on ilta- ja yöhikoilu. Voisin ihan tyytyväisenä majoittua yöksi parvekkeelle patjan, peiton ja tyynyn kanssa.

★ ★ ★

Tänään oli tosiaan ihan virallinen neuvola, jossa saatiin kelan paperit ja meille kerrottiin isyyden tunnustamisesta ja yhteishuollosta päättämisestä sekä vapaaehtoisesta testistä, jossa 2-5 päivän ikäiseltä vauvalta otetaan kantapäästä verinäyte, josta seulotaan synnynnäisiä aineenvaihduntasairauksia. Tein heti kotiin päästyämme kaikki tukihakemukset ja täytettiin J:n kanssa TYKSiin raskauden esitietolomake.

Pääsin taas juttelemaan mun mieltä painaneista asioista hoitajan kanssa, kuten painosta ja omasta kehonkuvasta. Hoitaja osasi kysyä juuri sellaisia kysymyksiä, joihin on helppo vastata ilman, että joutuu miettimään kuinka jonkin asian pukee sanoiksi. En nimittäin ole hyvä puhumaan kyseisestä aiheesta ja välttelenkin sitä paljon.

Hoitajasta on tullut yksi tärkeimmistä tukihenkilöistä mulle ja olen sen vuoksi ravannut neuvolassa niin paljon. Ei ollut kyyneleet kaukana, kun hän tänään ilmoitti jäävänsä tämän kuun jälkeen opintovapaalle. Viimeisen kerran hänet näen kolmen viikon päästä, ellen sitten yhä puhise raskaana toukokuun jälkeen. Pieni kapinallinen mun sisällä heräsi heti, että millekään sijaiselle mä en sitte ainakaan puhu! Ja todellisuudessahan ei ole edes mitään järkeä lähteä vuodattamaan kaikkea, mitä olen tälle hoitajalle kertonut, sillä luultavasti näen sijaista hyvin vähän. Koen kyseiset asiat niin vaikeina, etten niitä haluaisi moneen kertaan kertoa alusta asti.

Neuvolan jälkeen tultiin hetkeksi kotiin ennen kuin lähdettiin hakemaan Oliviaa päiväkodista. Sieltä mentiin shoppailemaan Olivialle vaatteita ja vietettiin tovi kauppakeskuksen leikkipaikalla. Olivia pääsi leikkimään ikäisensä pojan kanssa ja mä huuli vapisten seurasin, kuinka leikkipaikkaa taapersi ympäri alle vuoden ikäinen poika. Kerran poika pyrki mun syliin, mutta tyydyin vain vähän kutittamaan kainalosta, sillä en usko pojan vanhempien ilahtuvan siitä, että tämä vauvahullu olisi lähtenyt juosten heidän pieni suloisuus kainalossa ulos :D

Nyt on ehkä hyvä aika mennä nukkumaan, näin muutama tunti liian myöhään. Hyvää alkanutta kuukautta kaikille!