Tämä ei tule koskaan olemaan blogi, jossa jokainen postaus on iloa ja onnea täynnä.
En kirjoita, että kaikki on hyvin jos kaikki ei ole hyvin. Postaukset ei ole uusista Gantin koristetyynyistä ja putipuhtaasta keittiöstä, johon postista tuli juuri uudet Leijona Hopean kynttilänjalat. Tässä blogissa tulee olemaan välillä turhaakin valitusta. Joillekin mun ongelmat saattaa olla hyvin pieniä, mutta jokainen kokee vastoinkäymiset eri tavalla. Ja jokainen nainen (ja miksei mieskin) varmasti tietää, että on niitä päiviä, kun pelkkä kahvinkeittimen ulkonäkö vituttaa. Meillä on muuten oikeasti todella ruma kahvinkeitin...
Muutama yö sitten valvoessani tajusin tehneeni uuden vuoden lupauksen, jota en ole suunnitellut tai päättänyt. Se on vain tapahtunut, joten voin kai luottaa siihen, että sitä lupausta en kovin herkästi riko.
Mä nimittäin olen lopettanut asioiden turhan murehtimisen. Edelleen vollotan joka asiasta, mitä Olivia isästään kertoo, mutta en mä enää pyöritä niitä suuntaan ja toiseen mun mielessä koko loppupäivää. En enää jaksa tuhlata energiaani ja aikaani asioiden vatvomiseen, joihin mä en pysty mitenkään vaikuttamaan. Toki mulle on elintärkeää päästä kertomaan niistä asioista mun läheisille, mutta siihen se sitten jää. Suuri virhe on pitää kaikki murheet sisällä ja miettiä niitä itsekseen. Mä olen hyvä esimerkki juuri sellaisesta ihmisestä.
★ ★ ★
Muutaman vuoden ajan mulle on sanottu lukemattomia kertoja "koita nyt vaan kestää", "sun on vaan pakko jaksaa". Masennus todettiin pian sen jälkeen, kun totesin että nyt on tullut seinä vastaan. Ei yksi ihminen voi vaan kestää. Ei voi jaksaa loputtomiin, vaikka olisi kuinka pakko.
Mun tietämättäni tekemä uuden vuoden lupaus on helpottanut mun elämää nyt jo. Tietyt asiat vaan on sen verran vaikeita käsitellä, että ne pyörii mielessä tahtomatta. Niille mä en voi mitään ja niiden vuoksi olen apua hakenut. Mutta en mä enää jankkaa niitä muiden kanssa. Mä pääsen käymään asioita läpi ammattilaisen kanssa. Vien murheeni hänelle ja toivon, että sinne ne myös jää. Mun on vihdoin aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja luoda positiivisuutta mun ympärille. Olen sen velkaa varsinkin J:lle. Kuka tahansa muu olisi lähtenyt kävelemään aikoja sitten, mutta se jaksaa mua yhä kaikesta huolimatta.
Ehkä tämä on se vuosi, kun pääsen kaikesta negatiivisuudesta eroon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti