13. toukokuuta 2016

RV37 NEUVOLA

Voi miten mä kaipaan meidän vanhaa neuvolan tätiä. Meillä oli keskiviikkona pitkästä aikaa perus neuvola, joka oli tähän mennessä lyhin käynti. En tiedä oliko terkkarilla huono päivä vai oliko mun asenteessa jotain vikaa, mutta en tykännyt käynnistä yhtään. Heti aluksi rupesi harmittamaan ja koko käynti meni enemmän ja vähemmän miettiessä sitä, kuinka tämä nyt on ensimmäinen neuvolakäynti, josta haluaisin mahdollisimman nopeasti pois.

Kuten sanoin, niin en tiedä johtuiko terkasta vai minusta, mutta käynti oli mun mielestä turha. Siellä ei juurikaan juteltu mistään ja kun olisin voinut alkaa avautumaan synnytyspelosta, joka on alkanut pikkuhiljaa hiipiä esiin, en saanutkaan sanoja suustani. Ehkä sitten ensi kerralla? Vauvan sykkeet oli taas hyvät, liikkeet ++ ja pää tuntui todella alhaalla. Terkka oli sitä mieltä, että vauva olisi kiinnittynyt, sillä hän ei kuulemma saanut päätä enää heilutettua. Jälleen kerran syttyi pieni toivon kipinä, että ehkä se sieltä vielä syntyykin. Kunnes terkka näpytteli sf-mitan koneelle ja sanoi, ettei siinä näy selvää laskua, joka yleensä tulee silloin, kun vauva on laskeutunut. Fiilis laski entisestään ja tuli taas se pieni epätoivo, ettei tämä sittenkään synny lähiaikoina.

Tutustuin kuitenkin asiaan ja voin väittää, että on täysin hölynpölyä että vauvan laskeutumisen näkee sf-mittaa tuijottamalla. Monella mitta on jatkuvasti kasvanut, vaikka vauva olisi selvästi laskeutunut. Mä luotan enemmän siihen, että huomaan itse vauvan laskeutuneen ja kaksi eri lääkäriä ovat sanoneet vauvan pään tuntuvan todella alhaalla lantiossa. Että ikävä vanhaa terkkaa todellakin on...

Seuraava aika neuvolaan on ensi keskiviikkona ja synnytykseen asti siellä käydään kerran viikossa. Joka viikko saa siis toivoa, että seuraavan kerran neuvolassa käydään vauva sylin puolella!

Lupauksia siihen suuntaan on ollutkin jo, sillä viime yö meni supistusten takia huonosti. Vähän puolenyön jälkeen alkoi säännölliset (väliä 4-6min) kipeät supistukset, jotka puolen tunnin jälkeen olivat jo niin kipeitä ettei pelkkä hengittely meinannut riittää. Olin kuitenkin niin valmis lähtemään synnärille, että en kokenut kipua häiritsevänä. Lähinnä odotin että ne kipeytyisivät vielä entisestään ja jatkuisivat, kunnes vauva on sylissä. Tunnin ajan kärvistelin supistusten kanssa ja mietin, että kohta voisi äidille soitella, että tulee meille Olivian univahdiksi. Nousin käymään vessassa ja kun tulin takaisin sänkyyn, niin supistusväli oli pidentynyt 20 minuuttiin ja kolmen supistuksen jälkeen kaikki oli ohi.

Uni ei tullut seuraavaan tuntiin, kun otti niin kovin päähän. Aamulla kun heräsin, halusin vain nukkua koko päivän yli. En ole taikauskoinen, mutta kirosin mielessäni, että pitääkin olla perjantai 13. Koko päivä meni enemmän ja vähemmän sängyn pohjalla, kunnes illalla lähdettiin kolmistaan puistoon. Huomenna Olivia pääsee parhaan ystävänsä synttäreille ja illalla mun vanhempien luona odottaa Euroviisu katsomo! Todellisuudessahan mua ei ole enää vuosiin kiinnostanut koko Euroviisut, mutta siitä on tullut perinne. Olen yli kymmenen vuoden ajan äitini kanssa katsonut Euroviisut yhtä kertaa lukuunottamatta. Eihän sellaista perinnettä voi rikkoa!

Toivottavasti teillä oli onnistunut perjantai 13. Hyvää viikonloppua!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti