HAAVEAMMATTI

Muistan aina, kuinka 5-vuotias Anni julisti tulevansa isona perhepäivähoitajaksi, jotta ei koskaan tarvitse lähteä kotoa töihin. Yhä yläasteellakin olin sitä mieltä, että haluan perhepäivähoitajaksi, mutta pikkuhiljaa päätin, että en halua pitää kotiani työpaikkana.

Yläasteen lopulla piti miettiä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Hain muutamaan lukioon ja raksalle. Raision lukiosta tuli hyväksymiskirje ja olin siihen mennessä ehtinyt jo muuttaa mieleni sen suhteen. Kävin luovuttamassa paikan jollekin, jolla motivaatio riittää lukioon. Lopulta pääsin opiskelemaan rakennusalaa.

Raksalla viihdyin puoli vuotta, mutta lopulta motivaatio opiskeluun loppui. Ala kyllä kiinnosti ja luokan ainoana tyttönä olin mielissäni, sillä en silloin tullut toimeen muiden tyttöjen kanssa. Sairaita vitsejä ja tahallista toisen hermojen menettämistä pitkin päivää, eikä kenenkään selän takana hihitetty. Taivas.

Päätin lopettaa raksalla ja myöhemmin jutellessani raksakaverin kanssa kuulin, että siitä alkoi alamäki. Pari lopetti, koska itse halusi ja muutama potkittiin pihalle. Meidän luokka oli oikea pettymys!

Seuraavaksi marssin työkkäriin, sillä jotainhan mun piti opiskelun sijaan tehdä. Työskentely lasten ja nuorten parissa kiinnosti yhä ja päädyin päiväkotiin alle 3-vuotiaiden ryhmään. Työskentelin päiväkodissa tuttujen työntekijöiden kanssa, sillä olin itse ollut lapsena kyseisessä päiväkodissa hoidossa pari vuotta.

Siellä sain vahvistuksen siihen, mitä todella haluan tehdä työkseni. Viiden kuukauden työkokeilun jälkeen hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Motivaatiota opiskeluun oli edelleen vaikea löytää, joten sen sijaan että olisin valmistunut keväällä 2012, opiskelen samaa alaa yhä.

Opiskelun lopetin kuitenkin sen vuoksi, että tulin raskaaksi. Koulua vaihdoin entisen koulun opettajien ja rakennuksen homeongelmien vuoksi. Ensimmäisenä vuotena Turussa opiskellessani etsin yhä motivaatiota ja alamäki jatkui. Vihdoin ja viimein pääsin aloittamaan koulutusohjelman ja jäljellä oli enää seitsemän kuukautta. Sitten aloin odottamaan Joonasta ja huimauksen vuoksi oli jälleen keskeytettävä opinnot.

Lähihoitajaopintojen aikana olen kiinnostunut erilaisista aloista. Päiväkotiin? Keskolaan? Kouluavustaja? Terveydenhoitaja? Dementiakotiin? Laivanrakentaja? Opettaja? Asianajaja?

Siinä murto-osa siitä, mistä olen haaveillut. Tämänhetkinen ja uskoakseni lopullinen haaveeni on tulla kätilöksi. Työ jota en koskaan kuvitellut pystyväni tekemään. Hyi yök. Joonaksen syntymän jälkeen ala alkoi kuitenkin kiinnostamaan. Kätilöt olivat aivan ihania mua kohtaan ja mä haluan olla yksi niistä, joiden ansiosta tuoreet vanhemmat lähtevät hyvillä mielin kotiin vauvan kanssa.

Opinnoista löytyy pelkkiä hyviä puolia, kun samalla saa sairaanhoitajan pätevyyden. Mikäli ei kätilön töitä ole tarjolla, aina voi etsiä sairaanhoitajan töitä. Olen niin innoissani tästä mahdollisuudesta, mutta samalla pelkään että en pääse opiskelemaan. Ikuinen pessimisti.

Mun tulevan työn kriteerinä on: 1) Olen mahdollisimman paljon erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. 2) Ei yksinäistä työtä. 3) Ei istumatyötä.

Enää pitää 11 kuukauden päästä repiä itsestä ne viimeiset motivaation rippeet, jotta saan vihdoin lähihoitajaopinnot päätökseen ja voin jatkaa ihan uudella tarmolla eteenpäin!