MITEN MENEE?

Istun vihdoin rauhassa sohvan nurkassa tietokone auki ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään. Me aletaan pikkuhiljaa saamaan arjesta taas kiinni eikä enää kuljeta siinä pienessä sumupilvessä, jossa oltiin ensimmäiset päivät kotiutumisen jälkeen.

Palautuminen synnytyksestä on ollut hitaampaa, kuin odotin. Istuminen on edelleen hankalaa eikä kävelykään ole vielä ihan sitä mitä pitäisi. Imetys sen sijaan on lähtenyt hienosti käyntiin ja siitä on suureksi osaksi kiittäminen sairaalavuodeosaston kätilöitä, jotka jokainen (yhtä lukuunottamatta) auttoivat ja tukivat mua siinä, vaikka en edes osannut pyytää apua.

Poika on toistaiseksi ollut todella rauhallinen. Itku tulee lähinnä vain silloin, kun nälkä yllättää eikä maitoa olekaan tarjolla välittömästi. Yöt me nukutaan noin kolmen tunnin pätkissä, mutta välillä nälkä iskee jo tunnin päästä edellisestä ruokailusta.

Olivia taas on suhtautunut vauvaan todella hyvin. Kyllähän hän pikkuveljeä odotti innolla jo kuukausia ennen laskettua, mutta en osannut odottaa että meillä näin hienosti menee. Olivia pyytää monesti päivässä saada pitää pikkuveljeä sylissä, halailee ja pusuttelee tämän päälakea minkä kerkeää ja intoilee kaikille uudesta vauvasta. Hän myös odottaa, että saisi syöttää vauvaa tuttipullosta. Toistaiseksi meillä mennään kuitenkin täysimetyksellä. Kerran yritettiin pojalle tarjota pumpattua maitoa tuttipullosta, mutta ei hän sellaista hyväksynyt. Mutta eipä tuo minua haittaa :)

Imetyksen suhteen mun asenne on muuttunut täysin. Ennen Oliviaa olin varma, etten koskaan imetä. Itketti ja suututti koko ajatus. Synnytyksen jälkeen en saanut tukea asian suhteen, vaan kätilöt olivat sitä mieltä että "kyllä sä pystyt, imetät nyt vaan". En tiennyt imetyksestä mitään ja kun en apua saanut, niin itkin kovempaa kuin Olivia, joka ei meinannut saada otetta rinnasta. Minuutin jälkeen luovutin ja pyysin lisämaitoa.

Olin imetyksestä kirjoittanut TYKSiin lähetettävään kyselyyn lisätoiveiden kohdalle jotakuinkin näin "toivoisin, että saan rauhassa harjoitella imetystä ja toivoisin saavani mahdollisimman paljon tukea". Yksi kätilöistä otti tämän puheeksi synnytyssalissa ja kerroin, että esikoisen kanssa imetys epäonnistui täysin ja nyt toivoisin siinä onnistuvani. Kätilö suhtautui asiaan niin lämpimästi, että koin vihdoin onnistuvani, vaikka vauva ei ollut vielä edes syntynyt. Lopulta homma lähti toimimaan, kuin luonnostaan.

Pitkälle ollaan tultu siitä Annista, joka sanoi "en imetä koskaan", sillä nyt mä voin sanoa "imetin just neuvolan aulassa". Ennen mä katsoin vinoon niitä ihmisiä, jotka imettivät keskellä kauppaa ja nyt mä hyvin todennäköisesti olen yksi niistä, jotka pahoittavat mielensä niistä katseista joita he saavat vain siksi, että ruokkivat nälkäisen lapsensa. En aio luikkia itkevän vauvan kanssa kaupan haisevaan vessaan imettävään vain siksi, että joku ei kestä nähdä lapsen takaraivoa tämän syödessä. Kukaan ei pakota katsomaan.

Mites sitten meidän tuore isä? Pärjännyt paremmin kuin hyvin. Revennyt viiteen paikkaan yhtä aikaa, leikkinyt Olivian kanssa, tukenut ja palvellut mua sekä lellinyt vauvaa. Mua vähän pelottaakin miten pärjään päivät yksin, kun J:n työt alkaa maanantaina. Onneksi Olivia on jo todella omatoiminen, mutta tarvitsee hänkin tietyissä asioissa apua.

♥