KUUKAUSI VAUVA-ARKEA

Meidän poika on jo kuukauden ikäinen! Juurihan mä vasta kirosin liitoskipujen sun muiden ongelmien kanssa, että tämä ei synny koskaan ja nyt ollaan saatu jo kuukauden päivät viettää aikaa meidän ihanan pojan kanssa.

Poika kasvaa silmissä. Kun hän ei alunperinkään ollut kovin pieni vauva, on hän nyt jo suurta osaa ikäistään isompi. Tuntuu, että pituutta tulee joka päivä huomattava määrä lisää ja juuri pituuden vuoksi ollaan otettu pari 62cm bodya käyttöön. Onneksi kasvu tasaantuu jossain vaiheessa, niin poika ei ole äitiään pidempi jo 10-vuotiaana.

Vatsavaivoja on silloin tällöin ja yöunille mennään nykyään kolme tuntia myöhemmin, vasta puolilta öin. Päivällä syödään edelleen tunnin välein ja myöhään illalla sitäkin useammin. Usein rintaraivaritkin astuvat kuvioon iltaisin. Juuri silloin, kun äitiä väsyttää mahdollisimman paljon. Yöllä poika nukkuu 6-8 tuntia putkeen, syö kerran ja jatkaa unia vielä 2-4 tuntia. Saadaan siis hyvin nukkua, kunhan itse malttaisi mennä nukkumaan heti, kun poika nukahtaa. Väsymys onkin enemmän henkistä, kuin fyysistä. Imetyskin kun lähti hyvin käyntiin, niin olen luonut siitä itselleni stressin aiheen. Mutta imetyksestä myöhemmin lisää omassa postauksessa.

Päivisin poika nukkuu pari maksimissaan kahden tunnin pätkää. Välillä nukahdetaan tissille ja nukutaan vartin verran. Tutista on suuri apu imetysten välillä. Päiväunet nukutaan sylissä, parvekevaunuissa tai sohvalla. Omaan sänkyyn vietäessä poika lähes poikkeuksetta herää. Liikkuvassa autossa tai rattaissa poika nukkuu hyvin jopa neljä tuntia putkeen.

Syli on kuitenkin ehdoton lempparipaikka. Siinä on helppo tuijottaa äitiä silmiin ja välillä vähän jutella. Ääntelyä onkin ruvennut viimeisen viikon aikana tulemaan joka päivä enemmän ja silmät seuraa hienosti edessä liikuteltavaa tavaraa. Vatsallaan sylissä pää nousee ja pysyy ylhäällä pitkiäkin aikoja, mutta sohvalla ainut liike on eteenpäin möyriminen. Isin sylissä on myös kiva möyriä eteenpäin ja lopulta päädytään poikittain, pää isin kainalossa. Sitten menee hermo.

Olivia pitää pikkuveljestä hyvää huolta. Paljon keskitytäänkin siihen, että saa tarpeeksi pussailla ja halailla veljeä. Liian vähän käytetään aikaa syömiseen ja nukkumiseen. Tyttö on alkanut pikkuhiljaa jättämään päiväunia välistä ja sen huomaa illalla, kun känkkäränkkä tulee kylään. Omia rajoja kokeillaan entistä enemmän, sekä äitin hermoja koetellaan. Sakset on vasta nyt pitänyt nostaa Olivian ulottumattomiin, sillä kiinnostus niihin heräsi. Kun äidin silmä välttää, on leikattu ties mitä paperia ja nuken uusi prinsessamekko. Tussilla on piirretty mattoon, yöpöytään, yövaloon ja Hello Kitty peltirasiaan. Tarratkin löytyi keittiön laatikosta ja niitä on liimattu lähes jokaiseen huonekaluun.

Tiesin, että tämä vaihe tulee ennemmin tai myöhemmin ja varmasti pojan syntymä ja häneen kiinnitetty huomio vaikuttaa paljon näihin juttuihin, mutta on se silti välillä kovin raskasta. Ja kun me ollaan kolmistaan päivät, jolloin J on töissä, on Olivialla vaipan vaihtojen ja imetysten verran aikaa tehdä tepposia. Silloin en voi tukeutua kehenkään. Ja juuri siksi väsymys on enemmän henkistä, kuin fyysistä.

Mutta poika on suurimman osan ajasta hyväntuulinen ja tyytyväinen. Hetki viihdytään sitterissä tai sohvalla, jolloin äiti saa hiukan siivota kotia tai tehdä ruokaa. Tämä äiti odottaakin hetkeä, kun saa tehdä kunnon suursiivouksen, sillä sitä tämä koti todella kaipaa.

Edelleenkään en tätä tilannetta mihinkään vaihtaisi, vaikka lisäenergia ei olisi pahitteeksi. Kofeiinia en kuitenkaan uskalla nauttia, sillä se aiheuttaa pojalle levottomuutta, joka tietysti ajoittuu yöhön. Monesti päivän aikana huomaan tuijottavani tyhjää. Silmät lepää enkä itsekään ole ihan täysillä mukana siinä hetkessä. Tuntuu, kuin olisin jatkuvasti puoliunessa.

Ensimmäistä kertaa olen ympäri vuorokauden kiinni vauvassa. En voi lähteä mihinkään ilman poikaa, eikä poika ilman minua. Olivia oli korvikevauva ja jo pelkkä tieto siitä, että voin hänet jättää hoitoon pelkäämättä ettei tuttipullo kelpaa, helpotti. Nyt en voi niin tehdä, enkä toisaalta edes haluaisi. Syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteet nousee välillä pinnalle, jolloin on entistä vaikeampi nauttia hetkestä. Tämä vain vaatii sopeutumista ja negatiivisten ajatusten hyväksymistä. Meillä on kuitenkin loppujen lopuksi kaikki hyvin.